tisdag 12 november 2019 - 11:50

Tiistaikirje 46 - 12.11.2019 Kadonnut nuori

Viimeaikoina  on FBssä ollut tämän tästä päivityksiä, jossa vanhemmat ja poliisi ovat peräänkuuluttaneet nuorten katoamisia/karkaamisia yms. Mielestäni tapausten määrä on kasvanut , tai ainakin niistä puhutaan useammin.  Se on saanut minut miettimään, että mikä tässä maassa nyt mättää? Eihän se nyt ole mitenkään normaalia, että vanhemmat huutelevat lastensa perään! Karanneiden lemmikkien perään kysellään naapureilta ja huudellaan ympäri kylää, mutta lasten perään…??!!   – Ymmärrän, että hätä on suuri, mutta en ymmärrä, miten tilanteet kehittyvät sellaiseksi, että nuoret karkaavat… yhdestä ilmoituksesta oli mielestäni rivien välistä luettavissa, että karkaaminen olisi voinut tapahtua sijoituskodista tms.  mutta en voi sitäkään varmaksi sanoa.  Joka tapauksessa ihmetyttää, miksi tällaista tapahtuu. Onko vika vanhemmissa, koulussa, kavereissa … mitä ilman nuori on jäänyt, että kokee paremmaksi ratkaisuksi häipyä, kuin olla kotona? Kodinhan kuuluisi olla lapselle ja nuorelle se paras turvapaikka maailmassa. -Onko taustalla vanhempien välinpitämättömyys, työttömyys, ihmissuhde ja/tai alkoholi/huumeongelmat? Koulukiusaaminenkin on  tietysti yksi mahdollisuus… miksi asioihin ei puututa heti? Miksi ongelmien annetaan kasaantua massiiviseksi vuoreksi ,ennen kuin asioihin yritetään puuttua,  jolloin selvitettävää on liian paljon ja luottamus ehtii saada niin isoja kolauksia, että sen palauttaminen on lähes mahdotonta?

Jotenkin minulla on kutina, että liian iso osa vanhemmista laiminlyö omat velvollisuutensa ja vastuunsa kasvatustyössä. Asiat, jotka kuuluisi hoitaa perhepiirissä, sysätään muiden vastuulle… päiväkotiin, kouluun ja pahimmassa tapauksessa nuorelle itselleen, jolla saattaa olla halu hoitaa omat asiansa muilta kyselemättä, mutta puuttuu taito ja realistinen ymmärrys asioiden tärkeysjärjestyksistä ja elämän raadollisuudesta. Ja sitähän elämä on. Raadollista. – Ihmiset käyttävät sumeilematta hyväkseen toisiaan, jos siihen annetaan mahdollisuus. Tämä näkyy nykyisin myös lasten ja nuorten seksuaalisena hyväksikäyttönä, joka näyttää sekin lisääntyneen räjähdysmäisesti.  Huolestuttavaa. Ja vielä huolestuttavammaksi sekin menee, kun otetaan mukaan sellainen ikävä tosiasia, että hyväksikäyttäjiä eivät ole ainoastaan nuoria netissä ja kadulla vaanivat aikuiset, vaan hyväksikäyttäjiä ovat myös ne nuoret, jotka myyvät itseään vaihtokaupalla: saavat huumeita, alkoholia, tupakkaa, merkkivaatteita jne.  seksiä vastaan.  Ihmetystä pitäisi vanhemmissa ja muissakin läheisissä herättää se, että nuorelle, joka on työtön, alkaa ilmestyä uusia vaatteita, meikkejä kaikenlaista… mistä hän ne saa? Kyllä näitä merkkejä on näkyvissä yleensä jo paljon ennen, kuin nuori päättää karistaa kotikonnun pölyt jaloistaan. Miksi niitä ei huomata ja noteerata? Ovatko vanhemmat niin sinisilmäisiä, etteivät omasta kullanmurustaan mitään pahaa usko, vai ovatko he niin oman uransa ja/tai  vaan itsensä lumoissa, että ei ole aikaa nuorille, joita heidän pitäisi ohjata ja kasvattaa? Aikoinaan, kun kävin ensimmäisiä kertoja Amerikassa, ihmettelin siellä, miten kauppojen ilmoitustauluilla ja postilaatikoissa oli jatkuvasti ilmoituksia kadonneita lapsista ja nuorista. Sitten minulle kerrottiin, että siellä lapsia varastetaan ja  välitetään eteenpäin … en voinut ymmärtää asiaa mitenkään. Ja nyt tämä ilmiö tuntuu rantautuneen myös meille!

Kun sunnuntaina vietettiin isänpäivää, en voinut olla huomaamatta FBssä jonkun päivitystä, jossa puseron selässä oli teksti: Näetkö lapsesi isänpäivänä? – Entä näkeekö lapsesi isänsä isänpäivänä? Miten ihmeessä ihmisten asiat menevät sellaisiin solmuihin, ettei niitä enää perheen kesken pystytä aukomaan?! Totta on varmasti sekin, että vaikka miten jokainen isä ja äiti yrittäisi parhaansa mukaan hoitaa asioita hyvin, tulee joskus eteen tilanne, että voimat ja taito eivät kuitenkaan riitä ja silloin pitäisi apua saada nopeasti  ja tarpeeksi, ettei mahdottomia umpisolmuja syntyisi.   On huolestuttavaa, että yhteiskunnassa valitetaan, ettei lapsia synny tarpeeksi, mutta sitten toisaalta yhteiskunnan muut ongelmat synnyttävät näitä ikäviä katoamis- /karkaamis-tilanteita, jotka näkyvät ihmisten pahoinvointina… pitäisikö ensin yrittää korjata nämä ongelmat ennen kuin syyllistetään ihmisiä lapsettomuudesta tai haluttomuudesta tehdä enemmän lapsia?

-          Hmmm…joskus minusta tuntuu, että ajattelen liikaa maailman asioita, kun en niille kuitenkaan mitään voi tehdä. Olisiko parempi vaan antaa olla ja elää päivä kerrallaan…?

 

 

tisdag 5 november 2019 - 11:50

Tiistaikirje 45 – 5.11.2019 Joulun valmistelua ja maaseutuasiaa

Marraskuu. Miten se tuntuukin taas niin kylmältä ja pimeältä?! Sielukin palelee, puhumattakaan varpaista ja sormista. Pihatöiden tekeminenkin käy työlääksi, kun on puettava päälle naparetkeilijän tapaan, kerros toisensa perään. Olen aina inhonnut sitä. Myönnän, että ruska ja kirkkaat talvipäivät ovat kaunista katseltavaa, mutta vain silloin, kun lämpötila ei nipistele nenää ja poskia… no, tällehän nyt ei voi taas mitään, joten siirrytään tekemään jotain hyödyllistä!

Sain viikko sitten siivottua vaatehuoneesta enimmät turhat vaatteet pois ja pihaa on siivoiltu pikku hiljaa… pari sateista päivää nyhjäsin kotona. Mitä nyt kävin hakemassa kaupasta korttipohjia. Tapanani on ollut tehdä suurin osa joulukorteista itse ja niin päätin tehdä nytkin. Tosin tänä jouluna en lähetä enää niin paljoa joulukortteja, kuin tavallisesti… digitaalinen maailma ympärillä antaa mahdollisuuden  lähettää joulumieltä ystäville myös sähköisesti, joten osalle lähtee vain sähköinen  tervehdys. Aloitan joulukorttien tekemisen aina hyvissä ajoin, koska haluan rauhoittaa joulunajan kaikelle muulle mukavalle. Eilen tein viimeiset kortit valmiiksi ja seuraavaksi kirjoittelen niihin saajalle oman tervehdykseni ja muutamaan korttiin liitän mukaan joulukirjeen.

Sain vuosia sitten tyttäreni hyvältä ystävältä muutamana jouluna joulukirjeen ja se tuntui todella mukavalta. Kun lapset kasvoivat ja maailma kuljetteli heitä omille poluilleen, tuntui tosi kivalta saada joulukirje, jossa tämä tyttö kertoili omasta vuodestaan ja sen tapahtumista, onnistumisista ja joskus myös menetyksistään. Muistelen sitä aikaa kaiholla. Ihmiset eivät enää kirjoittele. Ei ainakaan mesenzer-viestejä pitempiä tarinoita. Harva jaksaa enää edes soitella. Ollaan siirrytty liian hektiseen elämään, jossa ei enää ole tilaa eikä etenkään aikaa millekään ylimääräiselle… saati sitten vähän perusteellisemmalle ajatustenvaihdolle ystävien ja tuttujen kesken. -  Niin kuin tuo nyt olisi mikään iso juttu!

Ajatustenvaihdosta puheen ollen, käytiin mökillä alkuviikolla ja kun mökin pihassa olleista traktorinjäljistä saatoin päätellä, että paikallinen tilallinen oli käynyt tyhjentämässä lokakaivomme, yritin tavoitella häntä selvittääkseni laskun suuruuden, mutta herra oli niin kiireinen, ettei se heti onnistunut ja niinpä ajelimme hänen tilalleen katsomaan, saisiko takin helmasta nykäistyä sen verran… no, se onnistui. Tavoitimme hänet karjasuojan edestä, missä hän oli ruokkimassa valtavan isoa hereford-karjaansa. Jäätiin hetkeksi aikaa myös parantamaan maailmaa hänen kanssaan, kun ei oltu pariin vuoteen häntä tavattu.  Sen jutustelun jälkeen jäin miettimään maaseudun nykytilaa… sitä, miten maaseutu oikeasti autioituu pikkuhiljaa. Meillä Talmassakin se hiukan näkyy, mutta  siellä se näkyy paljon paremmin… Hänellä on iso tila ja heillä menee hyvin ja siinä ihan lähellä on toinenkin isompi tila, jolla menee hyvin… mutta siinä matkalla meiltä heille, muutaman kilometrin säteellä, ei sitten montaa asuttua taloa olekaan. Olen aika harvoin liikkunut niissä maisemissa pimeällä, mutta nyt käytiin kirkolla ja sitten siellä maatilalla ja kiinnitin huomiota siihen, että paljon oli pimeitä taloja ja paljon taloja, joissa vain yhdessä ikkunassa näkyi valoa tai television kajo… vedin siitä johtopäätöksen, että yhden valon taloissa asui todennäköisesti vain yksi ihminen… vanhus? Sen verran asia vaivasi minua, että kysäisin tältä tilalliselta, olinko oikeassa vai väärässä. Hän vahvisti epäilyni ja kertoi, että viimeisen parin vuoden aikana taloja on todella jäänyt tyhjäksi useita… pariskunnista toinen on kuollut ja toinen sitten muuttanut hoitokotiin tai muualle, kun ei enää yksin pärjännyt, joissain vielä toinen asuu, mutta hiljalleen ikä tekee tehtävänsä ja  taas  jää talo tyhjäksi…

Paluumatkalla oli hiljaista. Mietin todella, mihin tämä maa on menossa… kaupunkeihin rynnistetään vaikka millä hinnalla ja maaseutu tyhjenee… eihän tämä kehitys nyt ihan tervettä ole! Ja nykyaikana, kun etätyömahdollisuudet vaan lisääntyvät! Miksi ihmeessä ihmisten pitää päästä ruuhka-alueille, asua ahtaasti ja maksaa siitä vielä huikeaa hintaa?! Miksi ei asuta väljemmin ja hankita kunnon taloja ja tontteja sieltä missä ne ovat halpoja, missä ei tarvitse istua ruuhkabusseissa/junissa/metroissa ja miettiä, missä ja minkälaisessa seurassa lapset aikaansa viettävät… jos siinä 1-2 kertaa viikossa sitten pitää työpaikalla ihan fyysisesti käydä, se on vain se yksi päivä ja yksi edestakainen matka…  Puhumattakaan niistä pienituloisista eläkeläisistä,  jotka asuisivat huomattavasti halvemmalla jossain muualla kuin pk-seudulla… tai pitkäaikaistyöttömät, joilla ei ole tosiasiallisia työllistymismahdollisuuksia enää…No, nämä  nyt ovat taas näitä eläkeläisen tuumauksia, jotka eivät tietenkään ole ratkaisu kaikille, mutta isolle osalle voisi olla, jos vaan uskallusta riittäisi … jos itse olisin valintatilanteessa, miettisin kyllä vakavasti maaseutuasumisen vaihtoehtoa! On se niin mukavaa katsella ikkunasta aamulla peuraa tai nähdä ilveksen jäljet uudella lumella pakkasaamuna… ja se hiljaisuus… se, mitä voi ihan kuunnella! – Miten hyvää sekin tekisi digimaailman hektisyyden vastapainoksi rasittuneille aivoille!

tisdag 29 oktober 2019 - 11:50

Tiistaikirje 44, 29.10.2019 Ammatillinen käytöskin unohtunut?

Nykyisin kuulee jatkuvasti valitusta siitä, että ihmisten käyttäytyminen on ala-arvoista. Somessa esiintyvä ilkeä ilmaisutapa on siirtynyt muuhunkin puheeseen ja vähät välitetään siitä, pahoittaako joku mielensä toisen huomautuksista vai ei. Meistä on tullut itsekkäitä pölvästejä. Se, että tällainen käyttäytyminen on siirtynyt myös perinteisesti tiukan kurin ammatteihin ja työhön, on todella ikävää.

Ystävättäreni oli äskettäin kaihileikkauksessa, jonotettuaan sitä kuukausikaupalla ja menetettyään tänä aikana näkönsä lähes kokonaan niin, ettei enää vastuuntuntoisena ihmisenä uskaltanut auton rattiin mennä. Lukemisen, televisionkatselun ja kaupassakäynnin tultua mahdottomaksi, pinna alkoi tietysti olla jo koetuksella, etenkin, kun yksin asuu, eikä apuja ole noin vaan saatavissa.

Lopulta, kun leikkauspäivä koitti ja hän makasi lakanoihin peiteltynä, vain silmät näkyvissä operaatiossa, hän ensin hämmentyi ja sitten suuttui: operaatioon osallistuva henkilökunta keskusteli keskenään niitä näitä vapaa-ajan riennoistaan, etelänmatkoistaan ja kylpylälomistaan, kiinnittämättä minkään vertaa huomiota potilaaseen, joka siinä heidän käsittelyssään oli. Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, miltä hänestä tuntui ja lopulta tietenkin hänestä alkoi tuntua siltä, että olikohan tuo porukka edes mitenkään päteviä työssään ja puuhailussaan… tilannetta pahensi se, että ystävätär on itse tehnyt elämäntyönsä sairaalassa ja hänen työuransa aikana potilas on aina ollut hoidon keskiössä, ei mikään omien asioiden sivussa käsittelyssä oleva esine. – Napakkana ihmisenä hän sitten huomautti asiasta kirurgille ja koko operaatioon osallistuvalle väelle ja pyysi heitä keskittymään hänen operaatioonsa ja jättämään vapaa-ajanviettokertoilunsa vapaa-aikaansa, koska häntä ei kiinnosta heidän yksityiselämänsä vaan se, että he keskittyvät työhönsä ja tekevät sen ammattitaitoisesti ja asiallisesti.

Ja mitä tapahtui? Kirurgi alkoi selitellä, että kyllä tässä huoneessa kaikki ovat ammattilaisia ja kyllä rouvan silmiä hoidetaan  parhaalla mahdollisella tavalla, eikä rouvan pidä olla huolissaan… Keskustelimme ystävättären kanssa asiasta sitten hänen kotiin päästyään ja hän naureskeli, että kyllähän hän tietysti teki itsestään tällä huomautuksella ikävän potilaan, mutta eiväthän ne ihmiset häntä tarvitse toivon mukaan enää uudestaan sietää ja häntä ei paljoa kiinnosta, mitä he hänestä ajattelevat. Sitten keskustelu siirtyi sairaalamaailman käytöntöihin ja kaikenlaiseen, mitä me kumpikin olimme siitä kokeneet. 

Ihan yleinen keskustelunaihehan on ollut, niin kauan kuin minä muistan, että leikkaussalissa tiimin keskustelu voi olla todella hurjaa herjanheittoa alkaen potilaan vartalon tms. arvostelusta ja päätyen  täysin privaatteihin juttuihin. Sitä on puolusteltu sillä, että potilas on nukutuksessa, eikä kuule mitä herjaa siellä heitellään ja että raskas työ pitää jollain tasapainottaa, että jaksaa. Mutta aikaisemmin tämän porukan huulenheitto on ollut tiukasti rajattu siihen, että potilas todella on nukutettuna ja kun ei enää ole, käytös on aina pitänyt olla potilasta kunnioittavaa ja hänen pitämistään tapahtumien keskiössä.

Omassa muistissani on säilynyt yhdeltä sairaalareissulta tilanne, jota aikanaan naurettiin maha kippurassa:  Olin sappileikkauksessa 6 hengen huoneessa yliopistollisessa sairaalassa.  Samassa huoneessa  oli potilaana savolaismummo, joka oli oikeaa ilopilleri ja löysi huumorin aina, kun siihen oli pienikin mahdollisuus. Hän oli ollut leikkauksessa suolisolmun takia. Rouva oli lyhyen läntä, lihava naisihminen, jolla oli näyttävä, iso vatsa. Häneltä poistettiin sitten toimenpidehuoneessa joitain tikkejä, jonka jälkeen hänet kotiutettaisiin seuraavana päivänä. Hän palasi osastolle ja huoneeseensa toimenpiteen jälkeen , eikä voinut hillitä nauruaan… Toimenpidehuoneen ovelle oli tullut osaston lääkäri, dosentti  xx, joka oli täysin spontaanisti möläyttänyt tikkejä poistaneelle hoitajalle: ” Voi mikä maha!” . Sairaanhoitaja punastui ja tuijotti plintillä makaavaa rouvaa, joka totesi, että niinhän se on, mutta tämän kanssa on jotennii  opittu elämään… Tässä vaiheessa dosentti tajusi, ettei ollutkaan leikkaussalissa ja rouva oli tajuissaan. Dosentti poistui  anteeksipyyntöä soperrellen paikalta tulipunaisena.

Kerrottuaan tapahtuneen meille, huonetovereille, rouva totesi , että tulisi kyllä vielä kostamaan asian tälle dosentille. –Ihmettelimme, että mitenkähän se tapahtuu. No, se tapahtui  seuraavana aamuna, kun dosentti tuli kierrolle ja oli rouvan kotiuttamisen aika. Dosentti astui ovesta sisään, meni rouvan vuoteen viereen ja kysyi:

 ” Mitenkäs täällä voidaan?”

” Kiitos muuten kyllä ihan hyvin, mutta ilmoo kertyy mahhaan niin hirveästi, ettei oikein tiijä, miten sitä olis, maha on ihan pinkeenä”

” Se on leikkauksen jälkeen ihan normaalia. Se pitää vaan päästellä ulos”

” Eihän sitä kehtoo piereskellä näin isossa porukassa!”

” Se on vaan kehdattava! Se on ihan luonnollinen asia ja  pidätteleminen on vaarallista!”

” No voisiko  Dosentti  näyttää mallia, jos minä sitten perässä ?…”

Tässä vaiheessa kukaan huoneessa olijoista ei pystynyt enää pitämään naamaansa peruslukemilla ja dosentti hävisi ovesta punaisena ja ympärilleen vilkuilematta”

Eli onhan sitä toki ennenkin sattunut ja tapahtunut ....

 

tisdag 22 oktober 2019 - 11:50

Tiistaikirje 43 – 22.10.2019, Kiertoympyrät ja muu ympäristötaide

Miten paljon onkaan juttua riittänyt viime viikolla Sipoon neljännestä kiertoliittymästä ja sen susista! Olen seurannut asiaa ihan ihmeissäni. Mukaan on vedetty keskusteluun myös aikaisemmin valmistuneet ympyrät… olen ihmeissäni siitä, miten paljon kritiikkiä ympyrät ovat saaneet!

Kun seitsemän vuotta sitten muutettiin Sipooseen ja näin pupuympyrän ensimmäisen kerran. En ollut silmiäni uskoa! Mielestäni se oli loistava keksintö ja hauska. Hymy hiipi suupieleen väkisinkin. Kun sitten myöhemmin puput saivat talvipakkaseen kaulahuivit, olin jo tikahtua naurusta. Onnittelin itseäni siitä, että olin muuttanut kuntaan, jossa myös huumorille oli tilaa. Mihin se nyt on kadonnut?!

Meillä kävi viime viikon aikana kaksi ystäväpariskuntaa Helsingistä. Tuli juttua susiympyrästä sitten heidän kanssaan. Toinen pariskunnista ei ollut käynyt koskaan Nikkilässä ja toisen vierailusta oli liki 40 vuotta ja molemmilla oli hienoinen epäilys, ettei siellä ole edes kunnon ruokakauppaa. Niinpä tein molemmille pariskunnille ehdotuksen, että ennen kotiinlähtöä hypätäänkin autoon ja ajetaan Nikkilään katsomaan, miltä siellä näyttää. Toisen pariskunnan kanssa pyörähdettiin katsomassa myös Tama Golfia, josta näkee meille tullessaan vain kolmen reijän harjoituskentän ja kaikki muu jää arvoitukseksi.

Molemmat pariskunnat olivat ihmeissään siitä, että Nikkilässä oli niinkin  paljon kerrostaloja ja hyvät elintarvikekaupat. Koulujen määrä ihmetytti ja etenkin pupuympyrään kummatkin ihastuivat ja totesivat, että tosi hyvä keksintö tehdä tuollaiset maamerkit ympyröihin. Helpottaa vieraassa paikassa perille löytämistä ihan varmasti ja ovat lisäksi hauskoja. Susiympyrän susia käytiin myös kurkistamassa, mutta kun kaikki eivät vielä ole valmiina, eivätkä ole paikoillaan, kokonaisuudesta ei voi vielä arviota antaa… kaikki olivat kuitenkin sitä mieltä, että sudet ovat komeita ja puoltavat hyvin paikkaansa juuri Sipoossa.

Asiasta virisi keskustelu myös yhden ystäväni kanssa, joka seurailee blogejani. Sain häneltä viestin, jossa hän kehotti minua ottamaan yhteyttä kunnan päättäjiin ja toivomaan susille yövalaistusta! Mukana oli kuva kirkkailla, pinkillä ja sinisellä neonvaloilla valaistusta sudesta, joka oli kieltämättä aika komea näky, mutta en voi julkaista kuvaa, kun en tiedä, kenen kuva se alkujaan on, enkä voi pyytää julkaisulupaa. Harmi.

Ilmeisesti nämä tämän tyyppiset ympyrä somisteet ovat ihan sipoolainen juttu, kun kukaan, jonka kanssa olen asiasta jutellut, ei ole kertonut törmänneensä vastaaviin asioihin ainakaan Suomessa. – Onhan tuolla tienvarsissa kaikenlaista taidetta ja monumenttia, mutta varsinaisesti kiertoliittymissä  sellaisista ei ole ennestään havaintoja muualta.  – Korjatkaa, jos olen väärässä!

No, kaikki eivät rakasta taidetta, eikä sitä voi edellyttääkään, mutta kun itsekin maalailen kiviä ja teen kaikenlaista taidetta harrastuksenani, niin olen erityisen iloinen näistä Nikkilän ympyröistä ja ehdotankin, että kunnan kasvaessa taidetta lisätään kaikkiin Sipooseen rakennettaviin kiertoliittymiin! Söderkullaankin sopisi ympyrämaskoteiksi vaikka villisikalauma! - Eihän siitä ole pitkää aikaa, kun joku ajoi villisikakolarinkin Porvoon moottoritiellä! JaTalmassa ainakin pyörii myös kettuja, jotka sopisivat hyvin maskoteiksi pupu- ja porkkanaliittymien lisäksi… Niin, ja jonkinlaista ympäristötaidetta voisivat teiden ja peltojen reunoille tehdä metsää raivaavat ja polttopuita kasaavat ihmisetkin… olen nähnyt jossain kuvia klapeista ja isommista rangoista kasatuista kaloista, villisioista ja vaikkapa klapitaloista ikkunoineen kaikkineen. - Täällä Talmassakin  joku on tehnyt hienoa työtä, kun on raivannut sähkölinjojen alta yms. näkyvyyttä estäviä puita ja rankoja pois,  pinonnut ne kauniisiin pieniin kasoihin. Mutta kukaan ei ole niitä mihinkään sieltä korjannut!  Siellä ne nyt hiljalleen mätänevät ja maatuvat… surullista. – Niistäkin olisi voinut tehdä jonkun ympäristöteoksen ihmisten iloksi, jos ei kukaan polttopuita ole tarvinnut! Oikeastaan haluaisin jonkun tuollaisen kuvituskuvan kaltaisen villisikarisukasan johonkin tontin kulmaan, jos lähiaikoina jossain lähellä tehdään metsässä siivousta, eikä ole ideaa, miten rankakasaa voisi hyödyntää!  - Vain mielikuvitus on rajana, jos annetaan vaan kaikkien kukkien kukkia!

 

tisdag 15 oktober 2019 - 11:50

Tiistaikirje 42 - 15.10.2019 Ruskan taikaa ennen kaamosta

En muista, milloin meillä olisi ollut näin kaunis ja pitkä ruska-aika. En yleensä ole erityisesti syksyihminen, mutta tänä syksynä olen nauttinut täysillä toinen toistaan upeammista maisemista, auringosta ja jopa sumuisista aamuista. Niissä on ollut jotain uskomattoman hienoa ja ainutkertaista. Jos ei kesällä aurinko paistanut riittävästi, vastaavaa piristystä on nyt tullut roppakaupalla toinen toistaan upeammista syysväreistä. Niistä voimme kaikki kerätä voimia tulevaan, pitkään pimeään…

Pihaa on pitänyt laitella syyskuntoon vähän kerrallaan, kun osa kukista ei ole halunnut vielä mennä talvilepoon, on välillä ollut hiukan skitsofreeninen olo, kun olisi pitänyt laittaa ikkunoiden eteen pelargonioiden tilalle ruskan väriset  gallunat ja se on ollut ihan mahdoton tehtävä, kun pelargoniat kukkivat upeilla, kirkkaanpunaisilla kukilla, eikä niillä ole pienintäkään aikomusta mennä talvihorrokseen. Siinä sitä mummu sitten ihmettelee, miten homma pitäisi hoitaa! - Sunnuntaina sain sentään toisen ikkunanalusruukun laitettua valmiiksi. Toinen kukkii edelleen terassin suojissa. No, kai  se aika jossain kohtaa tulee sillekin!

Annettiin aika pitkään pihalle pudonneiden vaahteranlehtien olla maassa haravoimatta, kun ne olivat niin upean keltaisia kasoja, että mieli olisi tehnyt vaan kahlata niissä. - En varmaan koskaan unohda yhtä käyntiäni äitini haudalla. Oli syksy, ja menin laittamaan hautaa talvikuntoon. Hauta on maalla, vanhalla hautausmaalla, jossa tapana on, että lehdet haravoidaan vasta sitten, kun kaikki ovat pudonneet. Nyt ne eivät vielä olleet ihan kaikki maassa, mutta paljon niitä kuitenkin oli ja käytännössä kahlasin polviani myöden kuivissa, kirkkaan keltaisissa vaahteranlehdissä päästäkseni haudalle. Se tuoksu ja se ääni! Syöpyi hienoksi muistoksi  mieleeni.

Mökilläkään ei vielä ole voinut varsinaisia syystöitä tehdä. Puissa oli lauantaina vielä varsin paljon lehtiä, joten haravointikaan ei oikein puoltanut paikkaansa. Se, mikä pitää kirjata tavoitteeksi seuraavalle vuodelle, on kaiteen tekeminen mökin ulkorappusiin. Ei siinä montaa rappua ole, mutta nyt, kun tämän tästä tuli sadekuuroja, porraslaudat olivat niin liukkaat, etten uskaltanut niitä ilman tukea kiivetä. Satavarmasti olisin liukastunut! Kaiteesta on puhuttu monta kertaa, mutta eihän sitä aurinkoisilla ilmoilla muista, mutta kun pistän sen ylös uuteen kalenteriini, se todennäköisesti tulee myös tehtyä ennen seuraavia syyssateita. Olen ottanut tavakseni laittaa uuteen kalenteriin aina seuraavan vuodet tavoitteet. Systeemi on toiminut hyvin, olkoon tavoitteet sitten mitä tahansa. - Ja nehän ovat, laidasta laitaan… mutta yhteistä niille on ollut, että vuoden aikana ne melkein kaikki aina toteutuvat. Tietysti mukana on aina joitain asioita, jotka voisi luokitella haaveiksi tai unelmiksi ja ne kaikki eivät välttämättä toteudu yhden vuoden aikana, mutta aika usein ne kuitenkin toteutuvat seuraavana tai sitä seuraavana vuotena. Ja tähän perustuen kehotankin ihmisiä aina unelmoimaan jostain, mikä on vähän siinä ja tässä, onko sillä mahdollisuus toteutua. Kun joku tällainen unelma sitten joskus toteutuu, voit kokea hienon onnistumisen tunteen ja sillä jaksaa sitten taas pitkälle niitä arjen vähän harmaampiakin hetkiä.

Illat ovat syksyn myötä  pimenneet niin nopeasti, ettei sitä oikein todeksi halua uskoa. Iltalenkit koiran kanssa on pakko tehdä jo taskulampun tai otsalampun ja heijastavien vaatteiden kanssa. Täällä Talmassa kun ei niitä katuvalojakaan edes ole, vastuu tiellä liikkuvista ihmisistä ja eläimistä autoilijalla on suuri. En ole erityisesti pelkäävä ja hermoileva ihminen, mutta joskus, kun isäntä ja koira viipyvät iltalenkillä normaalia pitempään, alkaa mielikuvitus tuottaa vaikka minkälaisia asioita… tämä meidän kotitie on aika vilkkaasti liikennöity ja siinä on 40km/h nopeusrajoitus, mutta osa ihmisistä ei välitä siitä ja kun tie on vielä kovin kapea, joskus tilanteet ovat todella läheltä-piti tilanteita. Sitten kun ylinopeuden lisäksi vielä höpötetään puhelimessa ajon aikana, tilanteet pahenevat entisestään. Miten ihmeessä ihmiset saisi ymmärtämään, että nopeusrajoituksilla ja muilla määräyksillä on joku tarkoitus… tarkoitus turvalliseen liikkumiseen tiellä kaikkina vuorokauden- ja vuodenaikoina. Tapahtuu se sitten ajoneuvoilla tai jalan.

Turvallista kaamosaikaa kaikille!

 

tisdag 8 oktober 2019 - 11:50

Tiistaikirje 41, 8.10.2019 Vanhusviikko

Lukaisin viimeviikolla jossain kohtaa netistä, että vanhustenpäivä on lokakuun kuudentena päivänä, eli  ensimmäisenä sunnuntaina lokakuussa. Samassa jutussa kerrottiin, että vanhustenviikkoa vietetään sitten siitä alkaen koko viikon. Ajattelin silloin, että on hieno asia, että vihdoinkin aletaan vanhusten asioita ottaa esiin ja on saatu aikaiseksi ihan teemaviikkokin! Vaikka itsekin olen jo niillä rajoilla, että minuakin voidaan tituleerata vanhukseksi, olen kuitenkin enemmän huolissani niistä minuakin vanhemmista ihmisistä, jotka tätä maata ovat monin tavoin ja monenlaisin uhrauksin sodan jälkeen rakentaneet ja  ovat nyt enemmän tai vähemmän avun tarpeessa ikänsä ja kuntonsa takia. Heistä tämä yhteiskunta ei tunnu huolta kantavan, eikä heidän usein yksinäistä arkeaan mitenkään helpottavan tai edes huomioivan… jokohan nyt, edes jotkut tahot olisivat asialle heränneet?!

 Kuinka nyt sitten sunnuntaina aamutoimista selvittyäni asia tuli mieleeni ja naureskelin isännälle, että mitenkähän nyt sitten tätä vanhusten päivää vietetään?!  Ruuaksi olin tosin varannut sunnuntaille pitkästä aikaa kunnon pihvit, joten periaatteessa voisimme vanhusten päivää vähän juhliakin, ainakin keskenämme. Eilen yllätysvieraille leipomaani omenapiirakkaakin oli vielä jäljellä puolikas… vaniljakastiketta ei tosin sen kanssa ollut, mutta pakkasessa olisi varmaan sen verran jäätelöä, että  ekstra vaniljan makuakin siihen annokseen saisimme…

Istahdin sitten tabletti sylissäni ns. löhötuoliini ajatuksena hiukan selailla, millä tavalla tätä vanhustenpäivää nyt sitten on tarkoitus viettää…juhlapuheita,  konsertteja, teatteria, kukkia nuoremmilta, pihatalkoita ja siivousapua tai vaikka edullisia lounaita paikallisissa lounaspaikoissa???  Jotain tällaista mielikuvitukseni lähti tuottamaan päivän vietosta…ihmetykseni oli suuri, kun koko vanhusten päivästä ei näkynyt missään mitään mainintaa. Edellinen päivä oli eläinten päivä, tai lemmikkien päivä, mikä lie ja vieläkin Facessa tuli vastaan kehotuksia ottaa kuva lemmikistä ja pistää se esille Faceen… mutta ei sanaakaan vanhustenpäivästä, saati  vanhusten viikosta! Aloin jo epäillä omaa muistiani ja päätin tarkistaa asian Googlesta. Hämmästyin melkoisesti,  kun Google kertoi, että vanhustenpäivää on Suomessa vietetty 6. lokakuuta jo vuodesta 1954 alkaen! Siis 65 vuotta! Samoin Google tiesi, että vanhusten viikkoa on vietetty samasta ajankohdasta lähtien lokakuun toisella viikolla! Senkin Google tiesi, että tänä vuonna vanhustenpäivän päätapahtumaa vietetään Sodankylässä! – Mutta eihän sitä tietoa nyt tietenkään kannata tänne etelään jakaa! Kun oikein kovasti mietin, olin muistavinani joskus kuulleeni vanhusten päivästä jossain eläkeläisten lehdessä tms. mutta mitään selvää mielikuvaa minulla ei päivän vietosta tai -viikon vietosta ole. Eikähän päivä ole liputuspäiväkään! Luulisi, että vanhusten kunniaksi edes lipun voisi vetää salkoon yhteä päivänä vuodessa! Vanhukset ovat kuitenkin osa yhteiskuntaamme 365 päivää vuodessa ja heillä on elämänkokemusta jota nuoremmat vasta hapuillen keräilevät. Eikö näitä vanhuksia voisi mediassa ja muuallakin nostaa esiin antamalla heille mahdollisuus kertoa kokemuksistaan ja toisaalta myös akuuteista ongelmistaan, joihin toivoisivat saavansa apua läheisiltään, yhteiskunnalta tai jonkun alan ammattilaiselta?  Jos näitä ihmisiä kuunneltaisi  edes viikko vuodessa, voisi joku taho herätä ja keksiä tavan hoitaa asioita kuntoon… ja ainakin sen yhden viikon ajan, vanhukset saisivat tuntea, että heistä välitetään! Onko se liikaa pyydetty?

Yksi ihminenhän ei tietenkään voi kovin paljoa asialle tehdä, mutta jokainen voi tehdä jotain, jos vaan halua on. Päätin juuri tällä sekunnilla, että minä tulen jatkossa merkkaamaan vanhustenpäivän itselleni kalenteriin päivänä, jona muistutan tuntemilleni ihmisille tämän päivän ja – viikon olemassaolosta ja kysyn, miten he ovat omia, tuntemiaan vanhuksia huomioineet ! - Ehkä sillä saadaan edes joku ihminen ajattelemaan  ja ehkä jotain positiivista tekemäänkin!

tisdag 1 oktober 2019 - 11:50

Tiistaikirje 40 - 1.10.2019 Mistä tunnet ystävän?

Viimeistään siinä vaiheessa, kun ihminen menettää hyvän ystävän, ajautuu pohtimaan ystävyyden syvintä olemusta…mistä se tulee, mistä sen tunnistaa, miksi joku ihminen on sinulle tärkeämpi kuin joku toinen…Mihin ystävää tarvitaan? Millainen ystävä itse olet?

Menetin 25 vuotta sitten minulle rakkaan ja läheisen ihmisen. Se oli ensimmäinen kerta, kun jouduin tällaiseen tilanteeseen äkkiä ja täysin yllättäen. En ollut koskaan ajatellut, minkälaista elämäni olisi ilman häntä. Hän nyt vaan kuului elämääni ja olin pitänyt suhdettamme itsestään selvyytenä. Silloin oli pakko pysähtyä ja pistellä asioita ihan uuteen järjestykseen. – Onneksi hän ei ollut ainoa ystäväni, mutta isku vasten kasvoja tuli kuitenkin niin lujana, että se kasvatti minusta aikuisen. Äkkiä ja heti. Opin sen jälkeen antamaan ystävyydelle paljon enemmän arvoa. Opin myös sen, ettei mikään ystävyys ole itsestään selvyys ja että menetyksiä voi tulla milloin tahansa. Ja tuli myös!

Tästä ensimmäisestä kovasta menetyksestä en ole kokonaan selvinnyt vieläkään. Enkä varmasti koskaan selviäkään. Olen kuitenkin oppinut elämään asian kanssa. Jotenkin.

Olen miettinyt , mitä ystävyys minulle tarkoittaa ja tullut siihen tulokseen, että ystävä on oikeastaan eräänlainen luottohenkilö. Voit luottaa hänen sanaansa, voit luottaa hänen apuunsa ja voit luottaa siihen, että asiat pysyvät hänen sinetöityjen huultensa takana, eikä niistä kuiskita selkäsi takana.  Ystävyyteen tarvitaan aina vähintään kaksi ihmistä, joilla molemmilla on nämä samat perusominaisuudet. Jos ystävä pettää luottamuksesi, hänestä tulee entinen ystävä, eikä ystävyys enää koskaan voi olla entisellään.

Mielenkiintoista tässä ystävyyspohdinnassani on ollut se, että ystävyys voi  rakentua vuosien varrella, melkein kuin huomaamatta. Se on jotenkin paremmin ymmärrettävissä, että kun ollaan tunnettu lapsuudessa jo, käyty ehkä samaa koulua jne. niin joistain kavereista vaan tulee pysyvämpiä ja heitä aletaan pitää ystävinä.  Joskus luulin, että parhaat ystävät ovat juuri niitä, joiden taustat ja elämän tunnet pitkältä, pitkältä ajalta. Olen kuitenkin joutunut luopumaan tästä ajatuksesta, sillä vuosien varrella olen solminut myös ystävyyssuhteita, jotka ovat syntyneet hetkessä. Sinä vaan tiedät yht äkkiä, että edessäsi on ihminen, joka tulee olemaan elämässäsi jotenkin tavallista tärkeämpi. Vertaisin asiaa mielelläni tilanteeseen, jossa kohtaat  puolisosi: sen vaan tietää, kun se oikea tulee eteen… kemiat kohtaavat ja se on siinä. Paluuta ei ole.

Tällaisia hetkessä syntyneitä ystävyyssuhteita minulle on tullut vuosien varrella useita. En voi, enkä halua verrata ystäviä keskenään, koska jokainen ystävyys on ainutlaatuinen. Toisissa sinä olet saavan puolena enemmän kuin toisissa ja joissain taas sinun roolisi on antaa enemmän, kuin saada. Mutta jokainen tosi ystävä on elämäsi kannalta arvokas. Jalokivi… timantti… joka myös hioo sinua ihmisenä paremmaksi. Auttaa sinua ymmärtämään elämää kokonaisuutena paremmin.

Yksi tällainen hetkessä syntynyt ystäväni kävi luonamme sunnuntaina. Tutustuimme rapakon toisella puolella joskus 8-9 vuotta sitten. Jouduin yllättäen tilanteeseen, jossa tarvitsin jonkun paikallisen ihmisen katsomaan vähän asioiden perään, kun olin itse tuhansien kilometrien päässä, Suomessa.  Olin kuullut tästä ihmisestä yhdeltä , myös hetkessä syntyneeltä ystävältäni, joka oli useampaan kertaan kehottanut minua ottamaan yhteyttä tähän henkilöön, koska saisin hänestä varmasti hyvän ystävän, kuten hän asian ilmaisi. Mielestäni ajatus oli enemmän kuin kummallinen… jotenkin ei oikein istunut luonteeseeni, että noin vaan soittaisin jollekin ihmiselle ja kertoisin, että se ja se sanoi, että meistä tulisi ystävät ja soitin sen takia… voisimmeko  tavata? !!   Mutta kun olin sen asiani kanssa pulassa, tämä ystäväni pisti asiasta viestin tälle henkilölle ja  sen jälkeen minun oli helpompi ottaa yhteyttä … Sovimme tapaamisesta. Hän sanoi, että hänellä ei valitettavasti ole aikaa pitkään sessioon, mutta voi piipahtaa luonamme pikaisesti, korkeintaan 15 minuuttia,  niin on sitten helpompi miettiä asiaa, kun vähän tunnetaan toisiamme. Tapaaminen sovittiin samalle päivälle, koska olimme ihan pian matkustamassa takaisin Suomeen. Kun tapaamishetki koitti ja hän ajoi pihaamme, taivas päätti toivottaa hänet tervetulleeksi kaatamalla hänen niskaansa todella hurjan ukkoskuuron ja kääntämällä vielä varmuuden vuoksi hänen sateenvarjonsa ympäri ja vieden niin viimeisenkin suojan häneltä. Ja kun menin avaamaan ovikellon soidessa ovea, sen takana seisoi nainen, vettä valuvana, rikkinäistä sateenvarjoa kädessään roikottaen. – Ja mitä tekee Titta-tyttö?-  Repeää hillittömään nauruun, eikä saa sanotuksi muuta, kuin että tule nyt ihmeessä sisälle kuivattelemaan itseäsi! Tilanne oli niin absurdi, etteivät mitkään normit enää toimineet, mutta ystävyys syttyi saman tien. Hän viihtyi meillä viidentoista minuutin sijaan reilut kolme tuntia ja sovittiin, että hän ottaa asiani hoitaakseen ja raportoi siitä sitten säännöllisesti minulle sähköpostilla Suomeen. Myöhemmin hän kertoi, että oli päättänyt olla tarjoamatta apuaan asiassa ja oli tehnyt  mukaansa listan ihmisistä ja heidän yhteystiedoistaan, jotka voisivat asian puolestani siellä hoitaa. En koskaan nähnyt sitä listaa. Mutta kun raportteja alkoi tulla sähköpostiini, olin enemmän kuin hämmästynyt, miten hurmaavasta ihmisestä oli kyse.  Tapasimme uudestaan seuraavan matkamme aikana ja tutustuimme toisiimme paremmin ja sen matkan jälkeen tiesin, että ystävyys ei todella tunne rajoja ja se tulee elämääsi silloin, kun vähiten osaat sitä odottaa tai eniten sitä tarvitset. -  Nyt hän on muuttanut pois minulle tutuista ympyröistä, mutta viestittelymme on jatkunut  kaikkien näiden vuosien ajan ja ystävyys on vaan syventynyt ja syventynyt… Kun tapasimme pitkästä aikaa, nauroimme molemmat, että on tämä hassua, mutta tallella se on, ystävyys ja toisen ihmisen ymmärrys… onneksi nykyaikana viestintävälineet ovat niin hyviä, että yhteyksiä voi ylläpitää monella eri tasolla aina tilanteen mukaan. Maailma on niin paljon pienentynyt, ettei valtameretkään enää erota ystäviä toisistaan.

Pidetään huolta toisistamme ja ystävistämme!

tisdag 24 september 2019 - 11:50

Tiistaikirje 39 - 24.9.2019 Syksy hiipii pihaan

Vaikka olenkin ns. kesäihminen, on pakko myöntää, että meidän neljä vuodenaikaa ovat omalla tavallaan todella kauniita kaikki. Vielä ei kesä ole kokonaan ohi, mutta syksyn merkit näkyvät jo luonnossa selvästi: yöt ovat kylmenneet ja aamuisin on aika pitkään melko vilakka ilma, ei voi t-paidassa enää piipahtaa edes kaupassa! Pakko on jo katsella hiukan paksumpia vaatteita, kenkiä, sukkia… siitä se sitten taas alkaa kerrospukeutuminen ja päälle käyvä pimeys. Onneksi ennen kaamoksen pimeintä aikaa edeltää luonnon syysväritys! Tuossa meidän lähellä on muutama vaahtera jo todella kauniissa syyspuvussa: kirkkaan keltaisia ja oransseja lehtiä on jo niin paljon, että hyppäävät esiin vihreiden puiden rivistöstä ja vangitsevat katseen väkisin, etenkin aurinkoisena päivänä.

Sen verran on alkanut ikä painaa, että olen aloittanut syksyyn ja talveen valmistautumisen tavallista aikaisemmin siitä yksinkertaisesta syystä, että kaiken tekemiseen menee paljon enemmän aikaa ja voimia kuin ennen. Aikaisemmin tällaiset touhut teki suit sait, mutta nykyään, kun ei aina oikein tiedä edes herätessään, minkälainen päivästä tulee oman ja tuon kumppanin terveydentilankaan osalta, niin pitää aloittaa ajoissa, että ehtii saada kaiken tarpeellisen tehtyä ennen lumentuloa!

Kukkasipuleita lisäsin jo pari viikkoa sitten maahan  ja viikonvaihteessa oli vuorossa osa jänisverkoista, joita aina virittelemme hedelmäpuille ja sireeneille, että niistä olisi edes suurin osa tallessa vielä pupujussien ruuanhaun jälkeen. Viime talvena jätettiin yksi vanha omenapuu verkottamatta ja hetihän ne jussit olivat sen huomanneet! Omenasatoon se ei kyllä vielä tänä kesänä yhtään vaikuttanut. Saa nähdä, miten käy ensi vuonna.

Osa kukista kukkii vielä ihan täysillä, joten en niitä henno vielä pois pistää, vaikka ostinkin kasan kallunoita valmiiksi, että saan sitten havujen ja muun rekvisiitan kanssa sisääntulon terassin osalta ainakin  näyttämään kutsuvalta. – Minusta on kiva, kun kotiin tullessa vastassa on jotain kaunista ja silmää miellyttävää. Silloin voi aina hyräillä iloisena sitä vanhaa iskelmää: ” On niin ihmeen hyvä kotiin tulla taas”. Eikä se nyt tietysti huono juttu ole ystävienkään kannalta, jos meille tullessaan kokee jonkun pienen, kutsuvan hetkeen pihaan tullessaan... Se on omakotitalossa asumisessa yksi mukava asia, että voi aika vapaasti kehitellä vaikka joka vuosi jotain uutta ja erilaista eri vuodenaikoina pihalle ja terassille. Osa asioista pysyy tietenkin vuodesta toiseen, kuten meillä esimerkiksi Aina Ilona- patsas, joka muuttaa etupihalta takaterassille aina talveksi ja tulee sitten talon eteen toivottamaan tulijan tervetulleeksi viimeistään vappuna. Ja joulun tuntumassa isoa osaa näyttelevät valot, kynttilät yms. pimeyden karkottajat. Niiden aika ei nyt kuitenkaan ole ihan vielä. Nyt suunnittelen vasta ikkunalaatikoiden talvi-istututuksia… Yhtenä talvena sain asiaan apua ystävältä, joka on varsinainen tuhattaituri. Hän rakenteli minulle ihan luonnonmateriaaleista  etupihan ikkunoiden alle vaahtera-ruusuista ym. aika mielenkiintoisen ja kauniin asetelman. Jotain sellaista voisin yrittää tänä vuonnakin… vielä ehtisi poimia vaikka mökiltä vähän käpyjä ja väsätä risuista kaaria ja pylväitä… Laitan kuvituskuvaksi yhden tällaisen kukkalaatikon kuvan, niin on helpompi muodostaa käsitys tästä luonnonmukaisesta ikkunalaatikosta!

Nyt kun pihassa on myös tuo Aarreaittani, pitää siihenkin varmaan kehitellä  jotain piristystä syksyksi ja talveksi… ja varmaan parina viikonloppuna siellä on varmasti taas ”avoimet ovet”, että kiinnostuneet pääsevät katsomaan, minkälaista taidetta vuoden aikana on syntynyt.. jos kiinnostuit asiasta, käy kurkistelemassa Titanpuoti.fi kotisivujani, niin pysyt ajan tasalla eri tapahtumista!

Kun syyskoristelut on pihaan tehty, on vuorossa vielä jouluvalot. Tai meillä niitä voisi kutsua kyllä paremminkin kaamosvaloiksi, kun polttelemme niitä yleensä viimeistään jo marraskuun alkupuolelta aina helmikuun loppuun, kun kotitiellä ei ole katuvalojakaan, niin jostainhan pitää valoa maailmaan saada vuoden pimeimpänä aikana. Eihän täällä muuten näe kiikkua sen enempää pupujussit, ketut tai sudetkaan, puhumattakaan koirien ulkoiluttajista. - Saapa nähdä, mitä kivaa sille sektorille tänä vuonna keksitään!

tisdag 10 september 2019 - 11:50

Tiistaikirje 37 - 10.9.2019 Miten menettää ystävät , perhe ja rahat?

Erilaiset kotimyyntiketjut lisääntyvät, kuin sienet sateella. Kaikkea mahdollista tuputetaan ihmisille ja tuntuu siltä, että suosituimpia kohderyhmiä ovat vanhukset ja kotona lasten kanssa olevat äidit. Näille myytävät tuotteet ovat toki hyvinkin erilaisia ja niiden kaupittelutavoissa on isoja eroja.

Myyntityössä mikään ei tule helpolla, ja sen tekeminen kysyy myyjältä pitkää pinnaa ja aggressiivista otetta.  Etenkin kotimyyntiä tekevät ihmiset, joilla ei ole alalle perusteellista kaupallista koulutusta, ovat liikkeellä usein liian heppoisilla eväillä ja heidän kykynsä  nähdä realistisesti omat mahdollisuutensa menestymiseen, ovat  puutteelliset. Usein ei  ymmärretä, että asiakkaiden määrä ei voi kasvaa rajattomasti.  Suurin osa näistä erilaisista sisustus-, kauneuden- ja hyvinvointituotteiden markkinointityöstä tehdään niin, että aloituskohderyhmänä ovat sukulaiset, ystävät ja näiden ystävät ja tuttavat, siis lähtökohtaisesti hyvinkin rajallinen ryhmä. Koska yrittäjiä on paljon, tämän asiakaskunnan laajentaminen on todella työlästä ja väitän, ettei se yleensä edes onnistu.

Yhteistä näille kaikille kotimyynti yrityksille on, että tuotteita on ostettavissa tiettyjen asiamiesten/myyjien kautta. Niitä ei siis myydä missään kaupassa, eikä kivijalkaliikkeessä. Systeemiin kuuluu yleisesti myös se, että myyjä/asiamies/edustaja, miksi häntä nyt kutsummekin, saa tilauksista provisiopakkaa, joka on sidottu tilausten määrään ja/tai tilausten jatkuvuuteen. Tällaiseen kotimyyntiketjuun myyjiksi lähtevät yleensä sellaiset henkilöt, joilla ei ole vakituista, omaa työtä tai joiden toimeentulo on niukkaa ja siihen halutaan tällä lisätyöllä lisätuloja. Joskus motivaationa on myös uusien ihmisten tapaaminen. Myyjiä rekrytoidaan yleensä näiden kotimyyntitilaisuuksien vieraista, koska heillä on valmiiksi jo joku motiivi, kun ovat ko. tilaisuuteen tulleet. Se motiivi voi olla vain ystävän toivomus tulla katsomaan ja kuuntelemaan tai sitten se voi olla jonkun ystävän suositus, joka itse on löytänyt vastaavasta tilaisuudesta kivan esineen tai joka kertoo päässeensä eroon kiloistaan tai kivuistaan nyt myytävän tuotteen avulla, … 

Yhteistä näille kotimyyntituotteille on myös se, että ne eivät yleensä ole halpoja, paremminkin päinvastoin.

Ensin alkuun uudelle myyjälle tulee tunne, että hei, tämähän on kivaa. Ystävät ja sukulaiset tulevat esittelytilaisuuksiin ja ostavat tuotteita ja minulle tulee rahaa ja/tai pieniä lisäetuja omina tuotealennuksina tai emännänlahjoina. Siinä vaiheessa kun kaikki tutut ja tuttujen kaverit ovat olleet mukana myyntitilaisuuksissa työhön alkaa tulla mutkia matkaan. Voikin olla, että johonkin aiottuun tilaisuuteen ei tulekaan tarpeeksi ihmisiä ja myynti jää vähäiseksi. Tässä vaiheessa pitäisi osata katsoa peiliin ja miettiä, mikä on syy mielenkiinnon hiipumiseen. Ovatko ystävät ja heidän ystävänsä jo käyttäneet liikenevät rahansa, eikö tuotteen terveysvaikutukset olekaan olleet aukottomat tai onko peräti ollut sivuvaikutuksia… Pitäisi miettiä, mistä voi saada lisää asiakkaita ja keitä voisi ympäripuhua myyntityöhön mukaan, koska kaikissa järjestelmissä siitä saa jos ei rahaa, niin ainakin bonuksia?

Tässä vaiheessa myyjällä pitäisi jo alkaa hälytyskellojen soida, koska ihan rehellisesti asiaa tarkastellen on pakko sanoa, että lisää asiakkaita on aika mahdotonta saada. Koko juttu perustuu siihen, että käytät sukulaisia ja ystäviä hyväksesi omassa bisneksessäsi. Siinä vaiheessa, kun  tätä hyväksikäyttöä on tapahtunut riittävän pitkään tai se on riittävän aggressiivista, hyväksikäyttö alkaa vaikuttaa ihmissuhteisiin. Vähitellen myyjästä tulee lähipiirissään ei-toivottuhenkilö, koska hän on huomaamattaan alkanut ajatella vain ja ainoastaan myytävää tuotetta ja se menee kaiken edelle.  Jotkut ovat niin oman asiansa lumoissa, että heiltä katoaa normaali varovaisuus ja he eivät enää kyseenalaista mitään tuotteeseen liittyvää faktaakaan, vaan toistavat papukaijan tavoin oppaistaan lukemiaan tai valmentajansa kertomia asioita totena, vaikka aina ei taustalla ole puolueettomasti tutkittua näyttöä oikein mistään. On vain jonkun toiminnassa mukana olevat vakuuttelut asiasta. Erityisen vaarallista tämä on silloin, kun ollaan terveyteen vaikuttavien asioiden äärellä. On melko riskaabelia, kun myyjä, jolla ei ole mitään lääketieteellistä koulutusta alkaa suositella jotain lisäainetta ihmiselle, jolla on esimerkiksi kroonisia sairauksia, syöpähoitoja tai muuta vastaavaa, joiden olemassaolosta myyjälle ei ole edes tietoa, saati oikeaa tietoa lisäaineiden vaikutuksesta henkilön muun lääkityksen kanssa.

Jokainen meistä tuntee näitä eri kotimyyntiketjujen myyjiä. Monelle on käynyt myös niin, että tällainen tuotemyyjä, joka on ennen ollut mukava ja kiva ihminen, alkaa tuntua rasittavalta ja vaikuttaa, ettei häntä enää yhtään kiinnosta sinun asiasi, vaan kaiken taustalla on tuo jumalainen tuote! Siitä kyllä pystytään puhumaan tuntikaupalla… mihin on kadonnut se mukava, empaattinen ihminen? - En ole vielä koskaan tavannut kotimyyntiin mukaan lähtenyttä myyjää, joka olisi oikeasti rikastunut kotimyynnillä,koska ketju perii kyllä kaikesta hinnan, tavalla tai toisella. ..koulutustilaisuudet  maksavat, osallistuminen ja matkustaminen maksavat, hotellit maksavat… kuluja putkahtelee lisää ja lisää, sosiaaliset paineet vaikkapa pukeutumisen suhteen aiheuttavat lisäkuluja jne.  Jotenkin tuntuu, että jonnekin on kadonnut sekin punainen lanka, miten kuluja ja tuottoja ynnätään keskenään…

 Sivusta katsellen näyttää usein siltä, että nämä myynnin ”supermyyjät” on aivopesty pahemman kerran… vähän samaan tapaan, kuin tapahtuu vaikkapa politiikassa… joissain uskonnoissa jne … et enää näe metsää puilta ja näin joku periaatteessa ihan hyväkin asia kääntyy itseään vastaan… ystäväsi , perheesi  ja työtoverisi ovat nämä samaa laulua laulavat kanssamyyjät ja kun se menee tarpeeksi pitkälle, huomaatkin jonain päivänä, että vanhat ystäväsi ovat entisiä ystäviä, vanha perheesi on muuttanut muualle ja oletkin yksin,  sukulaisistakin suurin osa on kovasti vieraantunut ja kaiken lisäksi rahasi seisovat vitamiini/lisäaine-/Smoothie-hyllyillä yhdessä tyhjässä huoneessa… tai autotallissasi on auton asemasta kasa laatiokoita, täynnä hienoja kynttilöitä, koriste-esineitä jne.

Nämä kotimyyntijutut ovat periaatteessa ihan hyviä ja mukavia arjen piristäjiä, mutta vaan niin kauan, kuin se ei muutu uskonnoksi ja elämän ainoaksi sisällöksi. Silloin tilanne on todella ikävä. Kuinkahan moni, on antanut aivopestä itsensä joidenkin ihmisten raha-automaatin pelinappulaksi?

Minkähän verran näistä kotimyyntijutuista on tehty tutkimuksia, vai onko mitään? Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni myyjä on saanut harrastuksestaan oikean työn, merkittävän sivutulon, ehkä uuden ammatin… miten pitkään keskimäärin tällainen sivutyö on kestänyt ja miksi se on päättynyt? Miten pitkään brändiä ylläpidetään ja minkä verran näissä piireissä tulee konkursseja tai homma ajetaan alas jonkun viranomaismääräyksen takia jne. - Siinä olisi työsarkaa jollekin tutkijalle…

 

tisdag 3 september 2019 - 11:50

Tiistaikirje 36 - 3.9.2019 Kaikella on tarkoitus...

On muutamia asioita, joihin olen elämäni aikana törmännyt useammin kuin kerran. Yksi sellainen on omaksi motokseni muodostunut ajatus: Asioilla on tapan järjestyä, ennemmin, tai myöhemmin ja minun parhaakseni! – Jossain vaiheessa  kun työelämä oli täynnä myllerryksiä ja omassa elämässäkin tapahtumat melkein karkasivat käsistä, tuo lause palautti uskoni siihen, että kyllä ne asiat kuitenkin hoituvat… siitä tuli voimalauseeni, jota kertasin tämän tästä. Hoin sitä myös ystävilleni ja työtovereilleni varmaan ihan kyllästymiseen saakka, mutta olin oikeassa. Kaikki asiat hoituivat kuin hoituivatkin.

Toinen tällainen lähes elämänohje minulle on ollut ” Kaikella on tarkoituksensa”. Välillä jo vähän unohdin koko lauseen, mutta viime aikoina se on pulpahtanut mieleen tämän tästä… Se tulee mieleen silloin, kun joku asia ei millään mene niin kuin olet suunnitellut. Ja kun en ole periksi antavaa tyyppiä, silloin ainoaksi tavaksi selvitä takaiskuista on todeta, että kaikella on tarkoituksensa… vaikka emme sitä aina heti ymmärräkään. Pitkässä juoksussa olen oppinut tämänkin lauseen hyväksymään osaksi elämää.

Jossain vaiheessa, kun oltiin muutettu Talmaan ja totuteltiin tähän ympäristöön ja osin myös hiukan erilaiseen kulttuuriin, mökkeily jäi hyvin vähälle ja joskus harmitti tosissaan se, että siitäkin piti kuitenkin huolta kantaa, nurmikkoa leikata ja asioita hoitaa. Syntyi päätös, että myydään se pois. Lapsia ei kiinnostanut mökkeily, eikä heillä ollut aikaa/haluja sinne tulla… sekin harmitti. Joten, pistettiin myyntiin. Oltiin saatu muutaman asiantuntija arvio hinnasta ja  ruvettiin hissukseen tyhjentämään sitä kaikesta henkilökohtaisesta, että se olisi sitten tarvittaessa nopeasti vapautuva. Samaan aikaan mökkikunnassa myytiin noin neljääkymmentä muuta mökkiä ja tietysti vertailin hintapyyntöjä, sijaintia, tasoa jne. Havaitsin, etteivät ne olleet missään järkevässä suhteessa toisiinsa… saman järven rannalla myytiin n. kymmenen neliötä isompaa, kymmenen vuotta nuorempaa mökkiä vuokratontilla, jonka vuokra-aikaa oli jäljellä enää reilut 5 vuotta, yli 50 tuhatta kalliimmalla hinnalla, kuin omamme pyynti oli ja toisaalta yhdestä ulosotossa olevasta kymmeniä vuosia vanhemmasta, useita korjauksia  tarvitsevaa mökkiä kaupattiin vain kymppitonnia halvemmalla…  Pidin mökkiä myynnissä muutaman kuukauden, eikä ainuttakaan tarjousta tullut. Yksi pariskunta kävi katsomassa ja oli kovasti ihastunut, kertoivat menevänsä pankkiin juttelemaan rahoituksesta. Sen jälkeen en koskaan enää kuullut heistä pihahdustakaan. Eivät ehkä saaneet rahoitusta tai sitten muuten vaan olivat hyviä näyttelemään innostusta… Lopulta otin mökin pois myynnistä ja tarjosin sitä hiljaisesti silloin tällöin jollekin, joka etsi mökkiä samalta alueelta.

Sen jälkeen mietittiin, että pistetään se vuokralle, niin ei tarvitse koko aikaa huolehtia pihasta ym. Etsin pitempiaikaista vuokralaista. Yksi löytyi ja asia oli jo melkein valmis, mutta sitten he löysivät 50 km lähempää asuinpaikkakuntaansa olevan mökin, joten taas jäätiin nuolemaan näppejämme!

Tänä kesänä ollaan oltu mökillä muutama päivä aina silloin tällöin ja muutama viikko sitten, kun taas oltiin siellä, aloin ajatella, että mikähän tarkoitus sillä nyt sitten on, että mökki ei tunnu ketään kiinnostavan… ja itse kuitenkin tiedän, miten hyvä ja joka suhteessa terve mökki se on… talviasuttava ja paljon pieniä kivoja asioita sisältävä paikka, jossa on aina hyvä olla… silloin  se iski, kuin salama kirkkaalta taivalta!  ” Ihan hullua edes yrittää myydä mökkiä, joka on varsinainen voimanlähde minulle. Mökkiä, jossa luonto tulee melkein sisälle… mökkiä, jossa on kaikki tarpeellinen olla ja elää, vaikka ihan kokonaan… Aivan järjetöntä yrittää myydä jotain niin ainutlaatuista, jonka arvoa sivullinen ei edes tajua!” – Kauan kesti ymmärtää, mikä tarkoitus sillä oli, ettei ostajia tai vuokraajia osunut kohdalle! Summa summarum, sitähän ei nyt sitten myydä, eikä vuokrata. Nautitaan niin kauan kuin pystytään!

Tämä päätös kun oli syntynyt, sain heti kokea yhden upeimmista kokemuksistani siellä: aamulla, kun heräsin, olimme saaneet pihalle suloisen vieraan. Kauris seisoi ikkunan takana ja katseli sisälle mökkiin. Antoi minun hakea kännykän, että sain otettua kuvia siitä. Se seisoi pitkään paikallaan katsellen ja vain joskus pikkuisen päätään kääntäen ja korviaan höristellen… ja tällaista paratiisia minä, tyhmä, olisin ollut myymässä pois?!  Samalla mieleeni tulivat ne monet muut hienot asiat, joita mökillä olin saanut vuosien varrella kokea… ilveksen, karhun… monia upeita lintukokemuksia unohtamatta! Onneksi tajusin asian, ennen kuin mitään vahinkoa ehti tapahtua!