Visa inlägg taggade med 'ikä'

tisdag 8 oktober 2019 - 11:50

Tiistaikirje 41, 8.10.2019 Vanhusviikko

Lukaisin viimeviikolla jossain kohtaa netistä, että vanhustenpäivä on lokakuun kuudentena päivänä, eli  ensimmäisenä sunnuntaina lokakuussa. Samassa jutussa kerrottiin, että vanhustenviikkoa vietetään sitten siitä alkaen koko viikon. Ajattelin silloin, että on hieno asia, että vihdoinkin aletaan vanhusten asioita ottaa esiin ja on saatu aikaiseksi ihan teemaviikkokin! Vaikka itsekin olen jo niillä rajoilla, että minuakin voidaan tituleerata vanhukseksi, olen kuitenkin enemmän huolissani niistä minuakin vanhemmista ihmisistä, jotka tätä maata ovat monin tavoin ja monenlaisin uhrauksin sodan jälkeen rakentaneet ja  ovat nyt enemmän tai vähemmän avun tarpeessa ikänsä ja kuntonsa takia. Heistä tämä yhteiskunta ei tunnu huolta kantavan, eikä heidän usein yksinäistä arkeaan mitenkään helpottavan tai edes huomioivan… jokohan nyt, edes jotkut tahot olisivat asialle heränneet?!

 Kuinka nyt sitten sunnuntaina aamutoimista selvittyäni asia tuli mieleeni ja naureskelin isännälle, että mitenkähän nyt sitten tätä vanhusten päivää vietetään?!  Ruuaksi olin tosin varannut sunnuntaille pitkästä aikaa kunnon pihvit, joten periaatteessa voisimme vanhusten päivää vähän juhliakin, ainakin keskenämme. Eilen yllätysvieraille leipomaani omenapiirakkaakin oli vielä jäljellä puolikas… vaniljakastiketta ei tosin sen kanssa ollut, mutta pakkasessa olisi varmaan sen verran jäätelöä, että  ekstra vaniljan makuakin siihen annokseen saisimme…

Istahdin sitten tabletti sylissäni ns. löhötuoliini ajatuksena hiukan selailla, millä tavalla tätä vanhustenpäivää nyt sitten on tarkoitus viettää…juhlapuheita,  konsertteja, teatteria, kukkia nuoremmilta, pihatalkoita ja siivousapua tai vaikka edullisia lounaita paikallisissa lounaspaikoissa???  Jotain tällaista mielikuvitukseni lähti tuottamaan päivän vietosta…ihmetykseni oli suuri, kun koko vanhusten päivästä ei näkynyt missään mitään mainintaa. Edellinen päivä oli eläinten päivä, tai lemmikkien päivä, mikä lie ja vieläkin Facessa tuli vastaan kehotuksia ottaa kuva lemmikistä ja pistää se esille Faceen… mutta ei sanaakaan vanhustenpäivästä, saati  vanhusten viikosta! Aloin jo epäillä omaa muistiani ja päätin tarkistaa asian Googlesta. Hämmästyin melkoisesti,  kun Google kertoi, että vanhustenpäivää on Suomessa vietetty 6. lokakuuta jo vuodesta 1954 alkaen! Siis 65 vuotta! Samoin Google tiesi, että vanhusten viikkoa on vietetty samasta ajankohdasta lähtien lokakuun toisella viikolla! Senkin Google tiesi, että tänä vuonna vanhustenpäivän päätapahtumaa vietetään Sodankylässä! – Mutta eihän sitä tietoa nyt tietenkään kannata tänne etelään jakaa! Kun oikein kovasti mietin, olin muistavinani joskus kuulleeni vanhusten päivästä jossain eläkeläisten lehdessä tms. mutta mitään selvää mielikuvaa minulla ei päivän vietosta tai -viikon vietosta ole. Eikähän päivä ole liputuspäiväkään! Luulisi, että vanhusten kunniaksi edes lipun voisi vetää salkoon yhteä päivänä vuodessa! Vanhukset ovat kuitenkin osa yhteiskuntaamme 365 päivää vuodessa ja heillä on elämänkokemusta jota nuoremmat vasta hapuillen keräilevät. Eikö näitä vanhuksia voisi mediassa ja muuallakin nostaa esiin antamalla heille mahdollisuus kertoa kokemuksistaan ja toisaalta myös akuuteista ongelmistaan, joihin toivoisivat saavansa apua läheisiltään, yhteiskunnalta tai jonkun alan ammattilaiselta?  Jos näitä ihmisiä kuunneltaisi  edes viikko vuodessa, voisi joku taho herätä ja keksiä tavan hoitaa asioita kuntoon… ja ainakin sen yhden viikon ajan, vanhukset saisivat tuntea, että heistä välitetään! Onko se liikaa pyydetty?

Yksi ihminenhän ei tietenkään voi kovin paljoa asialle tehdä, mutta jokainen voi tehdä jotain, jos vaan halua on. Päätin juuri tällä sekunnilla, että minä tulen jatkossa merkkaamaan vanhustenpäivän itselleni kalenteriin päivänä, jona muistutan tuntemilleni ihmisille tämän päivän ja – viikon olemassaolosta ja kysyn, miten he ovat omia, tuntemiaan vanhuksia huomioineet ! - Ehkä sillä saadaan edes joku ihminen ajattelemaan  ja ehkä jotain positiivista tekemäänkin!

tisdag 27 augusti 2019 - 11:50

Tiistaikirje 35 - 27.8.2019 Mikä avuksi ikäihmisten pankkihelvettiin?

Istuttiin taas kerran Navetassa kahvilla. Päivä oli aurinkoinen ja ihmisiä oli liikkeellä ihan kiitettävästi. Tavallisesti kahvitellaan Navetan sisätiloissa, mutta nyt tuo elokuinen ilma houkutteli ulkoilmahetkeen. Mielenkiintoista N`avetassa on se, että melkein joka kerta siellä käydessäni, löydän sieltä jotain uutta ja erilaista, jota en ole huomannut aikaisemmin.  Tällä kerralla huomasin sinne hyvin piilotetun puisen auton, joka varmasti kiehtoisi pieniä piipahtajia, mutta joka toimi  istutusten reunalla hauskana yksityiskohtana ihan sinälläänkin.

Nautin hyvästä kahvista ja Brita-kakun palasesta sadekuuron kasteleman ulkopöydän äärellä, kun yks kaks korviini  tuli pätkä naapuripöydän keskustelua :

-          Eihän tätä voi enää kun ihmetellä! Miten pankit ovat saaneet tällaisen vallan ja yliotteen ihmisistä?!   Heräsin päiväuniltani.

-           Mitä asiakas voi enää tehdä? Ajattele, jos ei ole käytössä nettiä, niin sehän tarkoittaa, ettei käytännössä ole mahdollisuutta hoitaa mitenkään raha-asioitaan!

-           No kyllä se aika vaikeaa onkin, eikä kaiken uuden opettelukaan niin yksinkertaista ole enää tässä iässä. Ja kaikesta nyhdetään vaan aina isompia ja isompia maksuja, vaikka pankit pelaavat meidän rahoilla! Minua niin harmitti siskoni puolesta, kun hän oli saanut puhelinoperaattoriltaan kirjeen, että paperilaskusta peritään ensi kuun alusta alkaen 3,90e per lasku! Ja sitten kun sisko menee pankkiin sitä maksamaan, siitä peritään vielä lisää 7euroa, että maksaa omalta tililtään puhelinlaskunsa!

-          Se pitää pistää suoraveloitukseen. Eihän tuollaiset hinnat ole tältä tähdeltä!

-          Juu, ei. Mutta siinä suoraveloituksessakin on oma ongelmansa, kun se nosto näkyy tiliotteella vasta seuraavassa kuussa!  Ei sitä millään muista, minä päivänä mikäkin lasku erääntyy maksettavaksi, jos kaikki laskut menee suoraveloituksella. Ja sitten tullaan siihen, että ihmisellä itsellään ei ole enää mitään käsitystä siitä, mitä siellä tilillä on rahaa vai onko mitään. Sitten ei uskalleta ostaa ruokaa, eikä lääkkeitä, kun pelätään, ettei rahat riitä! Ja nykyisin kun nostat automaatilta rahaa ja otat kuitin, se kuitti ei enää sisällä saldoilmoitusta, vaan ainoastaan kuitin siitä nostotapahtumasta! Jos haluat tietää tilin saldon, sinun on tehtävä saldokysely ja sekin on maksullinen!

-          Ei, hemmetti. Miten hän on tähän asti asioitaan hoitanut?

-          Käy kerran kuussa nostamassa eläkerahat ja makselee käteisellä sitten laskut ja kauppareissunsa. Mutta kun taksat on tuollaisia, niin ei siinä oikein ole mitään järkeä siinäkään, kun eläke ei kuitenkaan mikään iso ole. Ja nyt asia vaikeutui vielä entisestään, kun kylällä ei ole enää yhtään rahaliikennettä hoitavaa pankkikonttoria. Laskunmaksuun on mentävä bussilla Porvooseen!

-          Kyllä tuo on ihan älytöntä. No, et sitten sinä ole tarjoutunut hoitamaan hänen pankkiasioitaan netissä?

-          On siitä keskusteltu, mutta omat ongelmansa on siinäkin, kun ei nyt ihan lähekkäin edes asuta.

-           Eikä hänellä ole siinä lähellä ketään ystävää, joka osaisi toimia netissä?

-          Ei ole ja tuskin hän haluaisi kenellekään vieraalle tilitietojaan ja pankkiasioitaan kertoa. Kun kuitenkin on ihan skarppi ihminen ja tottunut hoitamaan omat asiansa…

-          No on siinä ongelmaa ratkottavaksi! Ja vaan sen takia, että päättäjät eivät ole ymmärtäneet, mitä heidän päätöksistään seuraa ikäihmisille! Elämä menee todella vaikeaksi ja hankalaksi ja täysin ilman omaa syytä! Kyllä tällaisille isoille muutoksille pitäisi aina laittaa niin pitkä siirtymäaika, että kaikilla olisi   mahdollisuus niihin sopeutua!

-          Niin, siis tarkoitatko, että sellainen, että vanhat ehtivät kuolla pois jaloista?!

-          No, karkeasti sanottuna noin. Mutta eihän ihmisten toimintakykyä ja itsenäistä elämää saisi ulkopuoliset säädellä pelkän voitontavoittelun nimissä!  - Eikä se nettimaksaminenkaan ihan ongelmatonta ole… jotkut laskut tulevat sähköpostiin niin aikaisessa vaiheessa, että eräpäivään on toista kuukautta aikaa. Ei ole ihme, jos ihmisille tulee maksuhäiriömerkintöjä, kun tällaiset laskut jäävät roikkumaan jonnekin sähköpostin pohjalle … ei niitä sitten enää muista! Minä olenkin ottanut sen tyylin, että maksan  kaikki laskut heti kun ne tulee, niin eipähän unohdu!  Mutta eihän se tietysti ihan fiksua ole sekään, että antaa omat rahansa ihan ilmaiseksi firmojen käyttöön useammaksi viikoksi… tosin eipä siitä rahasta pankkikaan mitään maksa, jos se tilillä seisoo…

Olipas painavaa asiaa näillä miehillä! mieleni teki useampaan kertaan nousta ylös ja mennä siihen kaverusten viereen ja sanoa, että haluaisin osallistua keskusteluun… harvemmin olen törmännyt vanhojen miesten kahvipöytäkeskusteluun, joka olisi ollut näin täyttä asiaa… ja sitten sanotaan, että miehet eivät keskustele kuin korkeintaan urheilusta!

Voisikohan kuntaan perustaa sellaisen palvelupisteen, jossa joku luotettava virkailija makselisi ikäihmisten sinne tuomia laskuja vaikka 2-3 kertaa kuukaudessa yhdessä näiden ikäihmisten kanssa heidän pankkitileiltään? Jos ei tällaista virkailijaa ole saatavissa, voisin ilmoittautua vapaaehtoiseksi. Minua niin sieppaa tämä senioreiden mitätöiminen! Ihmisiä me kaikki olemme! Senioritkin.

tisdag 30 juli 2019 - 11:50

Tiistaikirje 31 - 30.7.2019, Huh hellettä sanoi jänis pakkasella!

Kun vanhenemme, elämän piiri pienenee ratkaisevasti  ja silloin helposti masennus ja tylsistyminen hiipivät vakituiseksi seuralaiseksi.  Tiedostan asian, mutta aina ei oikein riitä voimia tylsyyden torjumiseen. Varsinkin silloin, kun terveydentila ei ole parhaimmillaan, sitä antaa helposti periksi ja jää neljän seinän sisään pyörittämään omia ajatuksiaan… Olen ihan tietoisesti yrittänyt pistää kapuloita rattaisiin tähän tylsistymiseen ja aina joskus siitä seuraakin sitten oikein hienoja hetkiä ja kokemuksia. Pitää vaan lähteä liikkeelle!

Yhtenä päivänä ajateltiin vaan ajaa kotiin rautakaupasta vähän eri reittiä, kuin tavallisesti. Mutta kuinka ollakaan isäntä, joka oli ratissa hurauttikin meidän kotitien ohi ja naurettiin sitten, että no, voidaanhan me käydä kääntymässä jossain.  Mutta sellaista oikein hyvää kääntymispaikkaa ei sitten heti tullutkaan vastaan, joten matka jatkui. Jossain vaiheessa päätettiinkin käydä katsomassa, minkälainen paikka Pornainen on. Minä olin joskus vuosia sitten käynyt siellä yhden työtoverini luona, mutta enää ei oikein ollut minkäänlaista käsitystä itse paikasta.  Ajettiin mm. todella kivan, vanhan kivikirkon ohi. Sen verran pysähdyttiin, että napsasin kuvan kirkosta ja huomasin siinä mäessä kävelemässä kaksi vanhaa naista rollaattoreiden kanssa. Ikää oli molemmilla jo reippaasti ja liikuttavan tilanteesta teki se, että toinen mummo ei millään meinannut jaksaa työntää rollaattoriaan mäen päälle ja toinen siitä sivusta sitten häntä avusti ja työnsi toisella kädellään omaa rollaattoriaan mäkeä ylös ja toisella kaverin rollaattoria… hetken jo ajattelin, että pitääkö yrittää saada auto parkkiin ja mennä auttamaan, mutta  selvisivät mummot mäen päälle ja suuntasivat kohti kirkon pääovea. Ja minä sain taas lisää ajateltavaa vanhusten tilanteesta ja asemasta yhteiskunnassamme. Monta kaunista paikkaa näimme Pornaisissa ja minusta tuntuu, että sinne pitää jonain päivänä palata katselemaan ihan ajan kanssa…

Jossain vaiheessa ympäristöopin tuntiamme todettiin, että nyt oltiin jo niin kaukana kotoa, ettei takaisin kannattaisi enää kääntyä, vaan tehdään suosiolla lenkki ja ajetaan kotiin Nikkilän keskustan kautta. – Taustalla oli pieni herkuttelun halu… voitaisiin käydä jäätelöllä samalla siinä porkkanaympyrän vieressä olevalla jäätelökioskilla, sillä aika lämmin päivä oli tuo retkipäivämmekin.

Ennen Nikkilää oli kuitenkin taas pakko pysähtyä, kun melkein tien vieressä oli aivan hurmaava taideteos: joku oli nähnyt todella vaivaa, ja rakentanut pellolleen hevosen, pari possua ja vuohen (?). Puusta ne oli nakuteltu ja maalattukin. Taideteos nökötti siinä jokaisen ohikulkijan ihailtavana. – Minä aina sytyn tällaisille omatekoisille töille, jotka kertovat paitsi tekijästään, antavat myös jonkin leiman koko paikalle… ”se oli siellä, missä ne possut, hevonen ja vuohi laidunsivat siinä tien vieressä…” Nyt jälkeen päin vähän harmittaa, ettei navigaattori ollut päällä, että olisi voinut paikallistaa tämänkin ”veistoksen” johonkin tiettyyn paikkaan. Pitää varmaan  ruveta pitämään navigaattoria päällä aina silloin, kun liikutaan jossain normaalien reittiemme  ulkopuolella!

Pakko on jo nostaa hattua itselleenkin, kun viimeaikaisten helteidenkin aikana sentään aika usein lähdettiin vähän liikkeelle saamaan vaihtelua arkeen. Ja lauantaina ystäväpariskuntakin teki saman tempun… soittivat, että ollaanko kotona, kun on niin kuuma ja heille tui mieleen, että nyt voisi poiketa, kun kotonakin on niin kuuma, ettei mitään jaksa tehdä ja autossa ainakin on ilmastointi! – Mukavaa vaihteluahan se oli meillekin, etenkin, kun pari muuta ystävää oli ilmoittanut, ettei missään tapauksessa näin kuumalla ilmalla lähde minnekään…

Tästä tulikin mieleeni, että miten monella vanhuksella on ongelmana helteillä kuumuus? Onko muuten esim. ilmalämpöpumpun asentaminen kotitalousvähennyksen piiriin kuuluva asia… ainakin omat kokemukset sen vaikutuksista asumismukavuuteen ovat todella hyvät ja suosittelen ehdottomasti sitä, jos mitenkään budjetti antaa myöten.

 

tisdag 16 juli 2019 - 11:50

Tiistaikirje 29 - 16.7.2019, Elämä muuttuu ja me sen mukana

Olen viimeaikoina törmännyt useamman kerran siihen, että ikäihmisten elämä on muuttunut oleellisesti aikaisemmasta. Useilla kuvioon on tullut mukaan lisääntyvä määrä sairauksia, jonkun puoliso tai  muu läheinen on kuollut ja elämän rytmi ja rutiinit muuttuvat niin, että aina ei sitten arkikaan tahdo sujua. Oman lisänsä tähän kaikkeen on tuonut myös digitalisaatio, josta iäkkäimmät ovat pudonneet kelkasta jo kauan sitten.

Muutamana päivänä näiden asioiden tiimoilta on  myös ”parannettu maailmaa” parin ystävän kesken ja mietitty, mitä sitä voisi itse näiden asioiden eteen tehdä.  Usein sitä kyllä itse tajuaa, että tilanne on muuttunut, mutta ei sitten osaakaan korjata sitä. Havaitsimme yhden ystävän kanssa, että meistä oli tullut hirveän laiskoja lähtemään mihinkään neljän seinän sisältä. Siellä kotona  kun on niin hyvä ja turvallinen olla. Kun voimat vähenevät ja liikkuminen vaikeutuu, se tuo mukanaan kaikenlaista ihan hassuakin: minä esimerkiksi en millään viitsisi pukea päälleni mitään ihmismäistä… ja kun kuitenkin on jollain tasolla tottunut siihen, että  kun menee talosta ulos, on pukeutunut edes osapuilleen siististi, eikä hiukset hapsota miten sattuu jne.  ei  tahdo mistään löytää sitä energiaa, että pitää katsoa kaapista päällensä jotain vähän siistimpää… ja niin sitten alkaa lykätä kaikkea menemistä vähän pitemmälle ja pitemmälle… alkaa käymään kaupassa vain kerran viikossa sitä varten, ettei tarvitse laittautua… ja kylään menemistä harkitsee monta kertaa, ennen kuin vastaa kutsuun myöntävästi, vaikka ei oikein keksi mitään syytäkään, miksi ei halua mennä… Tällaiset piirteethän ovat ihan outoja ihmisille, jotka ovat aina olleet sosiaalisia ja seurallisia… Silloin, kun näitä alkaa esiintyä itsellä, pitäisi hälytyskellojen soida heti, eikä viikon päästä!

Juuri, kun parantelimme maailma ja pohdimme näitä ikääntymiseen liittyviä muutoksia omassa ja toisten käyttäytymisessä, ystävän puhelin pirahti. Anteeksi pyydellen, hän vastasi puhelimeen ja ei sitten tahtonutkaan saada puhelua lopetettua. Linjalla oli joku sukulainen, jonka muisti oli miehen kuoleman jälkeen kadonnut melkein kokonaan ja arjesta oli tullut todella hankalaa. Tällä kerralla hän ei löytänyt television kaukosäädöstä kanavaa numero 15. Ohjelma kun palasi aina kanavalle 1, kun sen viitosen etsiminen ja painikkeen painaminen kestivät niin kauan. .. Ajatelkaa, miten toivotonta kamppailua jonkun televisio-ohjelman katsominen voi saada aikaiseksi, kun kaikki ei enää menekään kuin Stömsössä!

Mietimme, mitä voisimme itse tehdä asioille, ennen kuin ollaan tuon sukulaisen tilanteessa, vai voisimmeko?

Kerroin ystävälle, että omalta osaltani yritän pakottaa itseni aktiivisemmaksi rakentelemalla itselleni sääntöjä, joita sitten pyrin tiukasti noudattamaan. Yksi tällainen sääntö on, että lähden vähintään kerran viikossa kotoa pois muualle, kuin ruokakauppaan. Jos en keksi mitään muuta menoa, mennään juomaan kupillinen kahvia vaikka jonkun huoltoaseman kahvilaan. Ei siihen välttämättä mene paljoa rahaa. Aina ei tarvitse kahvin kanssa ottaa edes pullaa, mutta sen kahvin juominen ihmisten ilmoilla, siellä, missä on muitakin, antaa kuitenkin itselle pikkuisen lisää näköalaa ja hetken, jolloin vai tarkkailla ympäristöä, eikä vain kotia siellä neljän seinän sisäpuolella!

Joskus voi tehdä myös jotain ihan yksin. Ei aina tarvitse olla seuraakaan. Ystäväni, joka toimii omaishoitajana, sai yllättäen viikon loman, jonka viettoon ei sitten ollutkaan ihan helppoa saada ketään kaveriksi, kun kaikilla ystävillä ja sukulaisilla oli tietysti kaikenmoista omaa ohjelmaa, työtä ja kaikkea… niinpä tämä ystävä otti itseään niskasta kiinni ja päätti aluksi tekaista Tallinnan päiväristeilyn ihan omassa seurassaan, ajatuksena, että saisipahan kuitenkin katsella muita maisemia ja muita ihmisiä, eikä aika kuluisi kotia siivoillessa! Matka alkoi aamulla bussimatkalla satamaan ja bussin vaihto osui näppärästi niin, että vaihtoaikaa oli vain muutama hassu minuutti. Satamassa sitten kipin kapin laivaan ja aamiaisen kimppuun! Armoitettuna neulojana, hänellä on tapanaan aina pitää matkassa mukana jonkinlaista kudinta, joten nytkin se oli kassin pohjalla odottamassa joutoaikaa. Menomatka meni mukavasti ja Tallinna näytti vieraanvaraiset, aurinkoiset kasvonsa lomailijalle. Terminaalissa kuitenkin eteen tuli pieni ongelma: mukana oli vain 15 euroa, kun Helsingissä oli unohtunut ottaa automaatista rahaa. Eihän siinä sitten auttanut kuin köpötellä pankkiautomaatille, koska periaatteena oli aina ollut, että kortteja ei ulkomaanmatkoilla käytetä, vaan ainoastaan käteistä rahaa, etteivät  rosvot pääsi käsiksi pankkitiliin.  – Pankkiautomaatti ei kuitenkaan suostunut yhteistyöhön ja syötti kaiken aikaa jotain kummallista tekstiä, josta ystävämme ei saanut mitään tolkkua. Sitten kilahti puhelin ja pankilta tuli viesti: ” Sinun tililtäsi on yritetty nostaa rahaa Virossa, jos se on joku muu, kuin sinä itse, ole varovainen, ettei tiliäsi väärinkäytetä! Sinulla on ulkomaan käyttöesto, jonka voit poistaa ennen matkaa matkan ajaksi, käymällä muuttamassa asetukset omilla sivuillasi… ” …Niinpä niin! Ei siis rahaa, ja täällä sitä nyt sitten vietetään kuusi tuntia! Mahtaa tulla pitkiä tunteja! , tuumasi ystävä ja päätti lähteä kävelemään satamasta jonnekin… No, päivästä tuli pitkä ja puistojen penkeillä syntyi neulomukseen ripeästi kerroksia. Kolmeen siideriin sentään 15 euroa riitti, joten nestevajauksesta ei onneksi tullut ongelma! Ja laivallahan taas pankkikortitkin hyvin kelpasivat, vaikka ei illallinen olisi ollutkaan etukäteen maksettu!

Jälkeen päin ystävä naureskeli, että jalat huusivat hoosiannaa  ja seuraavana päivänä ei tehnyt mieli astua ainuttakaan askelta, mutta tulihan neulomus valmiiksi ja ei häntä nyt ainakaan tuhlailusta voinut kukaan syyttää! – Keskenämme naurettiin vedet silmissä ja todettiin, että paljon tuli muisteltavaa siltäkin lomareissulta, vaikka ei etukäteen olisi uskonut!

Sen sijaan, että käperrymme oman itsemme ympärille murjottamaan ja kuuntelemaan erilaisia kolotuksia ja lisääntyvää jäykkyyttämme, meidän pitsi ainakin aika-ajoin ottaa itseämme niskasta kiinni ja tehdä oman etumme vuoksi jotain, mikä piristää meitä ja elämäämme, sillä ei meistä kukaan muu välitä, kuin me itse! Itse tämä elämä on elettävä ja koettava, ei sitä kukaan muu tee meidän puolestamme!

 

 

tisdag 11 juni 2019 - 11:50

Tiistaikirje 24  - 11.6.2019 Ikä – mitä se oikeastaan on?

 

Jokainen meistä täyttää vuosia kerran vuodessa. Toiset juhlivat sitä enemmän, toiset vähemmän, jotkut eivät ollenkaan. Oma syntymäpäiväni osuu kesäkuun alkupäiville ja reilut 30 vuotta sitten silloinen naapurimme polkaisi vahingossa vauhtiin syntymäpäiväni vieton lettukesteinä. Hän kysyi silloin, että olinko koskaan ajatellut, että meidän pihalla olisi kiva paistella lättyjä. No en ollut ajatellut, mutta kun silloin kahden päivän päästä oli syntymäpäiväni, sain idean, että paistellaan niitä silloin. Naapuri ei tiennyt syntymäpäivästäni mitään, mutta sovittiin, että sinä päivänä niitä illalla paistellaan. Naapuri tarjoutui vieläpä tekemään se taikinan ja minä totesin, että minä keitän kahvit ja tyhjentelen pakastimesta viimeiset marjat lettujen kanssa. Siitä alkoi perinne, jota jatkettiin 35 vuotta putkeen. Kun muutettiin tänne Talmaan, lopetettiin se perinne. Osin siksi, että läheskään kaikilla ystävillä ei ole autoa ja tänne pääseminen ei ole yhtä yksinkertaista kuin Helsingin hyvällä sisäisellä liikenteellä silloin oli. Ja osin  myös siksi, että kun vierasmäärää mitattiin kymmenissä, ei enää oikein itsekään jaksanut sitä hössötystä. Joskus kaipaan niitä ja mietin, pitäisikö kuitenkin… siinä tuli samalla ikään kuin kesän avajaiset. Hienointa asiassa oli se, että aina meillä oli hieno ilma tuona päivänä. Vain kaksi kertaa kaikkien niiden vuosien aikana ilma oli pikkuisen epäonnistunut. Toisella kerralla paleltiin käsineet käsissä ulkona ja toisella kerralla alkoi sataa siinä vaiheessa, kun korjattiin jo tavaroita sisälle ja suurin osa vieraista oli mennyt menojaan. Ihmiset naureskelivatkin, että minulla on hyvät suhteet yläkertaan, kun aina onnistuu. Ja kyllä nytkin olisi ollut huikea ilma lettukestejä ajatellen! Suorastaan helle!

Nykyisin synttärit menee ihan pienessä piirissä. Kakun yleensä teen ja perheen lisäksi vain pari hyvää ystävää poikkeaa kahville. Kortteja saan muutaman… tänä vuonna jäinkin miettimään, mitä se ikä oikeastaan tarkoittaa? Joku on sanonut, että se on vain numeroita…niinhän se on. Silti joskus jää vähän kauhuissaan miettimään, mitä ne numerot viestittävät… niin monta kesää on takana päin, niin monta joulua on koettu… sitten kun pitää ruveta miettimään, minkälaista elämä oli esim. 25 vuotiaana, saakin jo pikkuisen pinnistellä. Ja kun miettii tulevaa, se onkin ”tyhjä taulu, tabula rasa"… ei voi tietää, mitä se tuo, vai tuoko enää mitään. Siihenkin pitäisi alkaa sopeutumaan, vaikka jostain luinkin, että joku järjestää toteemipaalun veistokurssin, jonne voisi osallistua. En kuitenkaan usko, että kukaan tänne toteemipaaluksi jää!

Tänä vuonna yksi ystävä sanoi kortissaan:  ”Ei ole tärkeää, kuinka vanha olet… tärkeää on, miten vanhaksi tunnet itsesi! – Hmm…entäs sitten, kun kroppa tuntee olevansa 90v ja korvienvälissä huitelee 25 vuotias, elämää janoava tyttönen?!

Toinen ystävä oli runoillut näin:” Kukkia nurmella, perhosia ruohonkorrella ja lämmintä, hehkuvaa auringonvaloa – se on kesää!”    Ja sitähän se nyt tänä vuonna kyllä olikin, kaunista ja hehkuvaa ja perhosiakin lenteli todella paljon.

Kolmas ystävä kirjoitti: ” Älä murehdi vuosia, jotka  on jääneet taa. Älä mieti päivää tulevaa. Elä nauttien päivästä kerrallaan, on elämä silloin hauskempaa!

Taidan omaksua tuon viimeisen toivotuksen. Jotenkin se istuu minun mentaliteettiini parhaiten…

Tänäänkin istuskelin ihan hiljaa terassilla, nautin tuulen suhinasta ja auringon lämmöstä. Tarkkailin samalla laiskasti luontoa ympärilläni ja huomasin, että yksi pihassa oleva lintupönttö, jota luulin asumattomaksi, onkin asuttu. Kuka siellä asuu, en ehtinyt rekisteröidä, livahti niin vikkelästi sisään, eikä tullut ulos hetkeen aikaan… eli hautoo kenties vielä. Voisi olla kirjosieppo. Se tuli  aika myöhään, ainakin tänne meille. Kottarainen sen sijaan sai poikasensa liikenteeseen pari päivää sitten ja siitä olin tietysti iloinen. Harakka yritti sitä muutamaan otteeseen ahdistella, mutta sahattiin harakalta oksa, jolla istui, niin ei enää ylettynyt nokallaan kottaraisen pöntön sisään!

Ja aamulla totesin, että mustarastaskin oli saanut poikaset jo liikkeelle. Takapihan norjanangervopensaan alla nimittäin kuhisi aamulla pieniä mustarastaita, joille isot hakivat nurmikolta jotain popsittavaa.  Eikä muuten enää ole näkynyt naapurin tallikissaakaan takapihalla sen jälkeen kun ketunpojat sitä urakalla jahtasivat. Pelästyi kait, että henki voi lähteä… Pieniä pupujusseja sen sijaan riittää niin meillä kuin tuolla golfkentän puolellakin ja tietysti jokunen isompikin rusakko, jotka niistä pienistä huolta kantavat.

Hyvää lomaa niille, jotka lomaa jo pitävät ja kaikille ihanaa, valoisaa ja värikylläistä kesäkuuta! Nauttikaa täysillä!