Tiistaikirje 13

tisdag 25 december 2018 - 11:50 | 0 Kommentarer

Jouluaamu. Hiljaisuutta voisi melkein kuunnella.  Eihän täällä maalla nyt yleensäkään mitään hurjaa meteliä ole, ellei satu olemaan se päivä, kun lentokoneet lentävät kotiin maailmalta tästä talon yläpuolelta. Tänään ei ole se päivä. Ponejakaan ei vielä näy aitauksessaan… olisiko tänään taas rekiajelupäivä?  Ei, ei ole, se on varmasti vasta huomenna, tapanina. Silloinhan ennenaikaan lähdettiin tapaninajelulle… jos tänään on lähdetty reen kanssa kirkkoon aamulla aikaisin, en ole ollut sitä todistamassa vaan olen ollut pidennetyillä treffeillä Nukku-Matin kanssa. Ulkona on kaunista, kun on paljon puhtaan valkeaa lunta ja lisää tulee hiljalleen.

Keittiössä minua odotti kiva yllätys! Sinne on ikkunan taakse laitettu räystään alle roikkumaan 2- kerroksinen lintulauta ja nyt siellä oli odotettuja vieraita: tiklit olivat heti aamusta tulleet tutustumaan jouluaamun aamupalatarjontaan. Niitä ja kaikkia muitakin lintuja on kiva seurailla aamupalaa mutustellessa… parhaimmillaan olen bongannut 17 eri lintulajia samaan aikaan takapihallamme. Vielä ei sellaisia määriä tänä talvena ole näkynyt, mutta aloitimme ruokinnan vasta pari viikkoa sitten ja voi sanoa, että päivittäin lajimäärä kasvaa. Tänään oli  paikalla tiklien lisäksi talitinttejä ja sinitinttejä, pikkuvarpusia, iso parvi punatulkkuja, mustarastas kolmikko ja närhi ja tietysti myös harakka. Varikset tuntuvat kokonaan hävinneen. Ne kai ovat lehahtaneet Saksaan tai muualle Eurooppaan. Urpiaista ja viherpeippoa odottelen lähipäivinä. Saa nyt sitten nähdä, miten käy. Pakkanen lopahti ja nyt näyttää jo olevan hiukan plussan puolella. Jos tällaiena jatkuu, urpiaisten tulo ruokinnalle voi siirtyä. Yleensä ne tulevat  pakkasilla.

Tikli on minulle sen takia aina hieno yllätys omalla lintulaudalla nähdä, kun en ennen Talmaan muuttoa ollut koskaan missään luonnossa nähnyt tikliä ja kun sellainen parvi ensimmäisen kerran tuli ruokinnalle, olin ihan ihmeissäni. Tunnistin kylä lajin, mutta en ollut missään koskaan luonnossa siihen törmännyt. Ja nyt se on meillä joka talvinen vieras. Se on aika arka ja vai pari kertaa näiden vuosien aikana olen onnistunut sitä kuvaamaan. Eihän nämä kännykän kameralla otetut kuvat nyt niin kummosia ole, mutta kun on kuitenkin paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät koskaan ole nähneet tikliä, laitan tähän tiistaikirjeeseen nyt  niistä kuvan. Voisin kutsua sitä vaikka ”pohjolan kanarialinnuksi” sen hienon värityksen takia… tai naamiolinnuksi… kun sillä on ihan selkeä, punainen naamari.

Meillä juhlittiin joulua aika maltillisesti, ainakin mitä syömisiin tulee. Nyt ei ollut odotettavissa vieraita, joten laitettiin ihan vaan sitä jouluruokaa, mitä itse tykätään syödä. Ja sittenkin tuntuu, että liikaahan sitä kuitenkin taas on.  Ja ihan kaikkea ei laitettu edes tarjolle, kun alkoi näyttää, ettei vatsa kuitenkaan vedä määräänsä enempää. Syödään niitä muita juttuja sitten toisena päivänä… jouluaaton televisio-ohjelma oli jälleen kerran tällaisille senioreille todella surkea, niinpä televisio pysyikin suurimman osan ajasta suljettuna. -  Miksi katsoa  omituisia ohjelmia jos ei niistä tykkää? Onneksi olemme molemmat samaa mieltä niistä ohjelmista, ei tarvitse kummankaan sietää kotonaan sellaista, mistä ei itse välitä. Uutisten yhteydessä näytettiin kansan erilaista joulunviettoa ja myös vähävaraisten yhteisestä joulusta oli tuokioita mukana… Niistä tuli paha mieli ja jonkinlainen myötähäpeä siitä, että Suomi kutsuu itseään sivistysvaltioksi ja silti meiltä löytyy ihmisiä, joilla ei ole kotia, eikä kattoa päänsä päällä muusta toimeentulosta puhumattakaan. Pääkaupunkiseutu ja isot asutuskeskukset vetävät näitä kodittomia ja työttömiä puoleensa myös muualta maasta. Mistä se johtuu? Onko taustalla ajatus siitä, että niistä voisi löytyä kuitenkin paremmin työtä, majapaikkaa ja ruokaa, kuin pienemmissä kylissä ja kunnissa?  Vai onko syrjäytymisen paineet kovemmat pienissä ympyröissä, kun kaikki tuntevat ja tietävät toistensa asioista enemmän kun urbaanissa ympäristössä? Nämä asiat  puhuttavat ihmisiä aina aika-ajoin ja etenkin, kun vaalit lähestyvät. Mutta paljon mitään ei tapahdu.  Ihan samanlainen asia on myös vanhusten asema yhteiskunnassa. Puhetta riittää, mutta parannustoimia ei juurikaan ole havaittavissa. Päinvastoin. Aina vaan karmaisevampia asioita putkahtelee päivänvaloon. Mihin on kadonnut ihmisten sosiaalinen vastuu? Ennen oli itsestään selvää, että lapset hoitivat tavalla tai toisella vanhempansa  silloin, kun nämä eivät enää omin avuin selvinneet. Helppoa se ei varmaan ole silloinkaan ollut, mutta ajateltiin, että vanhemmat ovat uhranneet vuosia lasten eteen ja sitten  tuli lasten vuoro… sellainen ajatusmallikin alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Tilalle on tullut itsekkyys ja ajatus siitä, että vastuu on viranomaisilla ja sosiaalitoimella… siihen se inhimillisyys sitten karille karahtaakin! Miten voit kuvitella, että joku ventovieras olisi kiinnostunut tekemään äitisi tai isäsi viimeisistä vuosista hyvää ja ihmisarvoista, jos sinullakaan ei riitä rakkautta heitä kohtaan?! Rakkaudesta ja välittämisestähän siinä kuitenkin viimekädessä on kyse. Sitä vain harva kehtaa itselleen myöntää. Peiliin ei ole aina helppo katsoa.  Toki  vielä on olemassa niitäkin, jotka huolehtivat vanhuksistaan voimiensa ja varojensa mukaan, mutta liian paljon on niitä toisinajattelijoita. Ja sen lisäksi pitää muistaa, että meillä on myös paljon niitä vanhuksia, joilla ei ole edes niitä lapsia, jotka voisivat mistään huolehtia…  Tästä tuli mieleeni vanha tilanne… minulle läheisen ihmisen sisar oli pitkästi päälle 80v, kun tuli puheeksi, että hänen asuntonsa vaatisi pientä remonttia, mutta koska hän oli iäkäs, hän ei oikein uskaltanut ottaa asuntoonsa ventovieraita ihmisiä tekemään mitään, kun ei tiennyt, voiko luottaa vaiko ei, vai käyttäisikö vaan hyväkseen vanhan ihmisen tilannetta … päätettiin sitten mieheni kanssa, että jos hänelle kelpaa amatööritasoinen pintaremontti, niin käydään tekemässä se. Laitettiin hänelle uudet tapetit ja maalattiin keittokomeron ja kylpyhuoneen seinät ja ikkunanpokat ja ikkunalauta …Hän valitsi itse tapetit ja värit.  Aikaa remonttiin meni huomattavasti ennakoitua enemmän, kun valittu tapetti oli niin painavaa, että se vaatikin liisterin imeytymistä liki puoli tuntia , ennen kuin suostui pysymään seinässä. – No me opimme lisää remontinteosta, mutta lopputulos oli vanhukselle mieleinen. Hän eleli pikkuisessa yksiössään sen jälkeen vielä reilut 10 vuotta.  Nyt kun hänen kuolemastaan on jo vuosia, törmättiin jouluaattona ikävältä tuntuvaan asiaan: hänen haudalleen oli ilmestynyt kuulutus-lappu, että vuoden päästä hautapaikka pitää lunastaa uudelleen, jos haltija niin haluaa, muuten se menetetään… Vanhus testamenttasi aikoinaan koko omaisuutensa seurakunnalleen ja tietääkseni hänellä ei enää ole ainuttakaan sukulaista elossa ja mietinkin, mahtaako seurakunta, joka ilmeisesti on hautapaikan haltija, enää lunastaa uudelleen hautapaikkaa… Näin me ihmiset vaivumme unholaan…

Mutta me, jotka täällä vielä tallustelemme, alamme jo heti joulusta selvittyämme valmistautumaan taas uuteen vuoteen, tämän vuosikymmenen viimeiseen…

Kommentarer

Inga har kommenterat på denna sida ännu

Skriv kommentar