Tiistaikirje 2

tisdag 9 oktober 2018 - 09:20 | 0 Kommentarer

 

 

Luin reilu viikko sitten  netistä artikkelin, joka käsitteli vanhusten huonoa syömistä. Artikkeli oli todella hyvä ja harmittaa, etten huomannut tallettaa sitä itselleni mihinkään. Siinä käsiteltiin yksin asuvien vanhusten syömistä, mutta otettiin kantaa asiaan vähän laajemminkin. Niin, että pisti ihan miettimään…

Yhtenä syynä huonoon syömiseen etenkin yksin elävillä vanhuksella nähtiin rahan puute. Eläke ei ehkä riitä kaikkeen: juokseviin menoihin, ruokaan ja lääkkeisiin. Silloin tingitään helposti ruuasta. Tai lääkkeistä. – Hirvittää ajatuskin, mihin se voi johtaa!

Myös yksinäisyys ja masennus nähtiin syömättömyyden syynä. – Ei ole ehkä aina kovin mielekästä valmistaa ruokaa itselleen, istua sitten yksin pöytään ja puputtaa lautanen tyhjäksi. Harva jaksaa kattaa pöydän kauniisti ja houkuttelevasti vain itselleen. Jaksatko sinä? Minä en, vaikka meitä on kaksi… Se ruokailu alkaa olla tässä iässä jo niin rutiinia, että ei tule kiinnitettyä huomiota kattaukseen, ellei pöydässä ole vieraita. Jollain tasolla kuitenkin kaipaan sellaista pientä luksusta… päätellen siitä, että FB kavereiden kuvat kauniista kattauksista poikkeuksetta herättävät mielenkiintoni. – Jos nyt yks kaks alan kattamaan joka ruokahetkeä varten pöydän oikein kauniisti, tuo isäntä varmaan ajattelisi, että olen jollain tavalla seonnut…

Artikkelissa kerrottiin, miten joku vanhus oli päivän aikana juonut vain lasillisen mansikkakeittoa, vaikka jääkaapissa oli ruokaa yllin kyllin. Taustalta löytyi  diabetes ja ylipaino. Siinä tytär ja jotkut asiantuntijat keskustelivat, mahdollisista syömättömyyden syistä. Yhtenä tekijänä nähtiin lääkärin voimakas kannanotto ylipainoon ja laihduttamisen tarpeellisuuteen.  Ko. vanhus oli onnistunut pudottamaan painoaan aika reippaasti. – Oliko syömättömyyden taustalla pelko uudelleen lihomisesta?

Jutun esimerkkivanhuksella asiat olivat siinä mielessä hyvin, että tytär kuitenkin hoiti kauppa-asiat ja kävi ainakin kerran viikossa äidin luona. Mutta näin ei ole kaikilla. Joillakin ei ole lapsia tai muita sukulaisia ollenkaan, joidenkin lapset ovat niin kiireisiä, ettei aikaa vanhukselle löydy. – Aina senkään ei tarvitse olla tahallista. Olen jutellut joidenkin vanhusten, niin yksin elävien, kuin pariskuntienkin kanssa, ja tullut siihen tulokseen, että läheskään kaikki lapset eivät miellä, että vanhemmat ovat oikeasti vanhoja ja tarvitsisivat jo apua joissain arjen asioissa ja myös seuraa. – Joidenkin omat ystävät ovat  jo kuolleet, tai sitten on liikuntaesteitä yms. ettei yhteydenpito enää olekaan sillä tasolla, kuin ennen on ollut.  Muistan hyvin, miten nuorempana itse ihmettelin omaa isoisääni, joka sanoi usein, että ei ole kivaa olla vanha, kun kaikki kaverit on kuolleet. Hän lähestyi tuolloin jo yhdeksää kymmentä, mutta asui toisella puolella maapalloa, joten minäkään en nähnyt hänen arkeaan, kuin pari kertaa vuodessa hänen luonaan käydessäni. Enkä oikein osannut asettua häneen asemaansa. – Nyt kun olen eläkkeellä ja on aikaa ajatella kaikenlaista, tajuan, miten tylsiä hänen viimeiset vuotensa ovat olleet ja antaisin aika paljon, jos saisin tuon ajan takaisin. Taatusti olisin keksinyt jotain asian kohentamiseksi, kun olisin edes ymmärtänyt mistä hän puhui.

 

Olen oikeastaan hyvin tyytyväinen, että lukaisin tuon mainitsemani artikkelin. Heräsin samalla itse huomaamaan, ettei ne omatkaan syömiset aina niin kohdillaan ole… liian vähän ja liian yksipuolista hyvin helposti tulee syötyä. Aina ei viitsi lähteä kauppaan hankkimaan hedelmiä ja vihanneksia, jos jotain muuta kuitenkin kaapista löytyy…  taitaa olla aika tarttua itseään niskasta ja ruveta huolehtimaan myös omasta ja tuon kumppanin syömisistä vähän jämäkämmin.

Toisaalta, miten ihmiset voisivat edesauttaa vanhojen ihmisten arjessa niin, ettei  arki muutu apatiaksi? Ilman sen isompaa miettimistä tuli mieleen, että jos joku toinen edes silloin tällöin tekisi sen aterian… että voisi istua valmiiseen pöytään ilman, että on ensin miettinyt, mitä tänään syötäisiin… sitten hankkinut ainekset kaupasta, seissyt lieden vieressä kokkaamassa… Eikä sen tarvitsisi olla mitään gurmeeruokaa, ihan tavallinen kotiruoka, kun sitä ei tarvitse joka ikinen päivä valmistaa, maistuisi varmasti. Puhumattakaan siitä, että samalla olisi sitä seuraa siinä pöydän ympärillä. Sitä, että iän myötä kyllästyy ruuan laittoon, voi havainnollistaa sillä, että jos mummu on vaikka 70v, hän on  5v tehnyt joka päivä ruokaa ensin itselleen ja ehkä siipalleen (7x3x365x5 =38325 ateriaa), sitten 25v ehkä perheelleen... 4 ateriaa päivässä (7x4x25x365=255500 ateriaa) ja sitten taas pienemmälle määrälle 3 ateriaa päivässä 20v (3x7x365x20=153300 ateriaa) johan tuo tekee 447125 ateriaa elämänsä aikana! – Toki muutama ateria on voinut jäädä väliin esimerkiksi  muualla kuin kotona syönnin seurauksena, mutta ruokaa on valmistettu kuitenkin reilusti yli 400 000 kertaa! Ihmekö tuo, jos sitten enää vanhana ei oikein jaksa innostaa… ainakaan pelkästään itselleen sitä valmistaa!

Siitä olen iloinen, että Sipoo on lähtenyt  vanhusten asialle mm. tulossa olevilla, mummuille ja papoille tarkoitetuilla konserteilla! Ravintoa se on hengen ravintokin! Ajattelin osallistua ainakin yhteen tällaiseen konserttiin. Rakastan musiikkia, mutta harvoin, jos ollenkaan enää nykyisin saan itsestäni irti, että menisin johonkin konserttiin. – Yksin ei ole kiva mennä ja toisekseen pysäköintiongelmiin törmää liian usein. – Miksi ei muuten ole järjestetty Vanhuksille tarkoitettuja pysäköintipaikkoja?! – On perhe-paikkoja ja on inva-paikkoja, mutta ei vanhusten paikkoja.- Kaikki ikä ihmiset eivät täytä inva-kriteereitä, mutta liikkuminen voi silti olla jo vähän hankalaa..  

 

Pikkuisen jäi haastetta itsellekin tästä aiheesta!

 

Terkuin

Titta, seniorityttö

 

PS. Ensi tiistaina on vuorossa kieliasiat. Siitähän yleensä saa aikaan, jos ei muuta niin kunnon sekameteli keiton...

Kommentarer

Inga har kommenterat på denna sida ännu

Skriv kommentar