Tiistaikirje 28 - 9.7.2019, Voihan vihta!

tisdag 9 juli 2019 - 11:50 | 0 Kommentarer

Vanhempien merkitys lapsen kehityksessä on arvaamattoman suuri. Minä ole kiitollinen vanhemmilleni siitä, etteivät he koskaan yrittäneet rajata minun mielikuvitustani tai toiveitani.. Molemmat sanoivat aina, että ilman haaveita ei tule tuloksia ja ilman mielikuvitusta ei synny uutta. Uskalla haaveilla ja uskalla toivoa silloinkin, kun se tuntuu mahdottomalta. Ne ovat olleet hyviä ohjeita.

Tietenkään kaikkea ei saa, vaikka miten haluaisi. Eikä ole tarviskaan. Mutta montaa asiaa olisin jäänyt myös toteutumatta, jos en olisi joskus uskaltanut toivoa vähän mahdottomiakin asioita. Joskus joku toive voi toteutua ihan odottamatta  ja elämän viehätys piileekin ehkä juuri siinä, että koskaan, ei siis koskaan, voi varmuudella tietää, mikä toive lähtee toteuttamaan itseään, mikä taas ei. Mutta kun on omaksunut tavan singota ilmoille milloin minkäkinlaisia toiveita,  aina joskus onnen kolahdus tuntuu tavallista paljon paremmalta.

Eikä ne onnenkantamoiset tarvitse olla todellakaan mitään loton jättipotteja, vaan joku asia, joka tipahtaa syliin kuin kypsä omena, voi tuntua todella, todella kivalta asialta ja kutititella mielihyvän tunteita pitkänkin aikaa.

Kerron tästä pienen tarinan:

Oli Pekan nimipäivä. Kesäkuun 29 pvä. Vanha kansa sanoi, että vihdat pitää aina tehdä Pietarina, eli siis Pekan päivänä, jos niistä halutaan pitkään lehtensä pitäviä ja useampaan kertaan kylpemistä kestävät vihdat (vastat).

Yksi  mieheni sukulainen onnitteli omaa miestään Pekan päivän johdosta Face Bookissa ja minäkin tajusin häntä onnitella ja kysäisin häneltä, josko vihdat oli jo tehty. Ei kuulemma vielä ollut, mutta heti huomenissa oli kuulemma tarkoitus homma hoitaa. Täysin leikilläni hänelle siinä sitten tokaisin, että varmaan teet sitten samalla minullekin yhden vihdan jouluksi pakkaseen! Mies vastasi, että saas nyt  kattoo…  No, en tietenkään odottanut, että hän minulle mitään vihtaa rupeaisi tekemään, koska asuin – ja mökkipaikkojemmekin välillä on reippaanlaisesti etäisyyttä. Kunhan vitseinä heiteltiin.

Sen verran oikeaa taustaa asiassa oli, että minua harmitti, kun en ollut onnistunut tekemään mökilläkään meille enempää juhannussaunaan kuin joulusaunaankaan vihtaa enää pariin vuoteen. Ennen se kuului aina perinteisiin juhannus- ja joulusaunan rituaaleihin. -  Nykyisin, kun ei oikein luvan kanssa saa edes kenenkään metsästä puita ja oksia taitella ja mökilläkin koivut ovat kasvaneet korkeutta niin paljon, ettei meikäläinen enää ylety niistä saunavihtoja tekemään, niin pieni harmitus on ollut aika ajoin  pinnassa. Mutta tämähän nyt ei ole missään tapauksessa sellainen asia, että sillä kannattaisi itseään sen enempää rasittaa eikä, juhannustaan tai jouluaan pilata.

Tuntuu sitä nykyisin olevan niin minulla, kuin muillakin eläkeläisillä kädet täynnä töitä, siitä tämä yhteiskunta kyllä pitää huolen… jotenkin kaikenlaisia ylimääräisiä töitä tuntuu kasaantuvan harteilleni  aina vaan enemmän ja enemmän. Olen joskus miettinytkin, että ovatko nuoremmat ihmiset jotenkin ruvenneet väistelemään velvollisuuksiaan, kun  itselle tuntuu kasaantuvat tekemistä liiankin kanssa. Yksi tällainen harmituksen aihe on viime vuosina ollut kaukana asuinpaikkakunnalta sijaitseva sukuhauta. Nuoremmat eivät kerta kaikkiaan sen hoidosta ole kiinnostuneita ja minulle taas on pienestä asti teroitettu, että sen hoitaminen on kunnia-asia. Aikaisemmin asia hoitui niin, että istutin sinne keväällä kukat ja maksoin seurakunnalle niiden kastelusta. Mutta sitten parina kesänä totesin, että aina, kun kävin haudalla, istutukset olivat rutikuivia ja huonon näköisiä, joten lopetin turhan maksamisen. Sain puhuttua yhden lähellä asuvan tuttavan kastelemaan kukkia kauppareissullaan, mutta nyt tuokin tuttava on jo niin iäkäs, ettei enää itse selviä niistäkään, joten hauta saa olla itsekseen ja käyn siellä pari kertaa kesässä, lähinnä siivoilemassa kuivuneita kasveja ym. pois.

Tällaisen siivousmatkan tein taas torstaina. Jaksamisen  rajoilla minullakin, joten pahalta näyttää tulevaisus tässä asiassa.

Poikettiin takaisin tullessa ystäväperheen mökillä, kun oltiin jo saatu noottia siitä, ettei ole ainakaan pariin vuoteen siellä käyty. Ajettiin samalla reissulla sitten pari kilometriä lisää ja katseltiin samalla tämän Pekan vaimon kotitaloa, joka vanhusten kuoleman jälkeen oli vaihtanut omistajaa. Tuntui pikkuisen haikealta, kun ei enää voinut poiketa, niin kuin usein ennen haudanlaittoreissulla. Mietittiin siinä sitten, että mikähän se heidän uusi osoitteensa olikaan.. nythän olisi voinut poiketa heilläkin samalla reissulla, elleivät sitten olisi mökillä, toisella reunalla eteläistä Suomea … No, pitää ottaa ihan ohjelmaan jossain kohtaa ajateltiin ja ajettiin takaisin kotiin.

Kotipihaan päästyämme, huomasimme, että joku oli jättänyt oven kahvaan muovipussissa ison, tuoreen vihdan! – Tasan yksi mahdollisuus! Pekka oli tehnyt meille sen jouluvihdan!!! En olisi sitä osannut oikeasti odottaa ikinä. Olin ihan sanaton. Voiko tällaista edes tapahtua?!

Yhtä kaikki, minulla on nyt pakkasessa odottamassa jouluvihta! – Kannatti toivoa mahdotonta!

Riittävästä tällaisia sattumia, niin elämä on silloin tällöin juhlaa  ja  taas on uusi syy toivoa jotain, mitä ei koskaan uskoisi saavansa!

 

Kommentarer

Inga har kommenterat på denna sida ännu

Skriv kommentar