Tiistaikirje 32 - 6.8.2019, Jälkiä

tisdag 6 augusti 2019 - 11:50 | 0 Kommentarer

Emme tule useinkaan ajatelleeksi, että jokainen ihminen jättää elämänsä varrella erilaisia jälkiä itsestään niin ympäristöön, kuin ihmisiin, joiden kanssa on ollut tekemisissä . Yleensä sitä vaan reagoi yksittäisiin asioihin, eikä mieti erilaisia yhteyksiä niin perusteellisesti.  Viikonloppuna tapasin isännän sukulaisia, joita en ollut nähnyt muutamaan vuoteen ja jäin mietiskelemään, miten hekin kaikki muodostavat melkoisen jälkijonon meidänkin elämäämme, vaikka sitä ei aina tule ajatelleeksi.

Edellinen sukupolvi on kuitenkin siirtänyt tietoa ja suvun historiaa eteenpäin ja jokainen on siitä sitten suodattanut ”oman tiedostonsa” omien  ja aikaisempien sukupolvien tiedon varassa. Aikaisemmin puhuttiin perimätiedosta. Nyt kun tietotekniikka ja eri menetelmät ovat kehittyneet niin, että kaikenlaisia ohjelmia ja mahdollisuuksia on ihan tavallisillakin ihmisillä pistää tietoa ylös jälkipolville, sitä myös on saatavilla paremmin ja paremmin.

Kun ikää kertyy, muistojakin kertyy. Ja  ihan tietoakin toki. Olin juuri aloittanut omien kokemusteni  kirjaamisen elämänkerraksi, kun miniäni kysyi, että olinko koskaan ajatellut, että voisin laittaa lapsia ja lastenlapsia varten tietoa kansien väliin. Nauroin, että olet pikkuisen myöhässä, työ on aloitettu. Sain sen valmiiksi sopivasti 70-v päiväkseni, jolloin synttäreiden sijasta järjestin lähipiirille elämänkertani julkistamis- tilaisuuden.

Tuollaisen elämänkerran huono puoli on, että siihen ei millään saa mahtumaan läheskään kaikkea mielenkiintoista, mitä matkan varrella on tapahtunut. On pakko supistaa ja lyhentää ja karsia… ja kun sitten luet elämänkertaasi uudestaan, huomaat että siitä puuttuu monta asiaa ja pitäisi oikeastaan kirjoittaa kokonaan uusi elämänkerta!

Kun sunnuntaina ajettiin sinne sukuloimaan, matkan varrelle jäi monta paikkaa ja monta asiaa, joita en ollut oikeastaan sen kummemmin ajatellut tai muistellut, mutta jotka nyt tulivat mieleen… ensimmäinen sellainen oli tienviitta: Ahtiala. – Siellä minä aloitin koulun! Seuraava muistoja herättävä paikka oli Vierumäki… siitä käännyttiin vanhalle mökille vievälle tielle… Heti sen liittymän jälkeen tien vieressä on koskenlaskijoita esittäviä tukeista koottuja  hahmoja.. Kuinkahan moni ohitse ajava edes mieltää ne tukkilaisiksi? – Paikalliset ehkä, mutta muille tienkäyttäjille ne ovat varmaan vaan jotain tikku-ukkoja  joiden oikeutusta seistä siinä tien vieressä ei ehkä ollenkaan ymmärretä! …Sitten Heinolassa on tosi upea silta. Oikealta nimeltään kai Tähti-silta, mutta minulle ja perheelleni se on ”Matin silta”, koska muuan sukulainen oli siltatyömaalla aikoinaan nosturikuskina ja käytännössä vaikutti omalla osuudellaan hurjan paljon koko sillan valmistumineen, kun killui siellä korkeuksissa nostelemassa sillan osia paikoilleen… Heinolan jälkeen sivuttiin paikkaa nimeltään Paaso. Siellä oli aikanaan isännän työnantajan lomapaikka, jossa firma vietti joka kesä kesäpäiviä porukalla. Ja siinä Paason läheellä asui muuan eläkkeelle siirtynyt työtoverini, jonka asemapaikka oli Lahdessa ja johon törmäsin kerran siellä Paasossa ja hän kovasti toivoi minun poikkeavan joskus heilläkin… aika on tehnyt tehtävänsä, enkä enää muista tämän ihmisen nimeä edes. Muistan vaan sen, miten mukava ihminen hän oli ja että hänen silmänsä nauroivat aina… Vielä ennen kuin saavuttiin sukuvisiittiin,  oli pakko muistella toista työtoveriani, jonka kanssa vuosien varrella ystävystyttiin siinä määrin, että hänen jäädessään eläkkeelle yhtenä kauniina Heinäkuun viimeisenä päivänä, yövuoron jälkeen, löysin itseni, ja perheeni,  aamulla kello seitsemältä toivottamassa hänet tervetulleeksi vapaaherrattaren elämään sylissäni hurjan iso luonnonkukkakimppu… hänen pieni, sievä talonsa nökötti ihan lähellä Otavan tienristeystä, josta matkamme jatkui sukuloimaan… enää en tiedä, kuka/ketkä sitä isännöi, koska tämä  ystävä on jo jättänyt maallisen kotinsa.

Joku on joskus sanonut, että ihminen elää niin kauan, kun joku vielä muistaa hänet. Tietyllä tavalla allekirjoitan tämän… tämänkin ystävän iloinen nauru kaikuu vielä korvissani ja muistan, miten makeasti naurettiin, vedet silmissä, kun jouduttiin hänen kanssaan hassuun tilanteeseen: meille oli varattu jossain seminaarissa yhteinen huone Aulangolla ja kun menimme huoneeseen, molemmat jähmetyimme hetkeksi paikalleen. Meitä odotti näky, johon emme olleet osanneet mitenkään varautua: huoneessa oli leveä parivuode! Tilanne ratkesi sillä, että molemmat repesimme hillittömään nauruun ja totesimme, että ehkä me kuitenkin jotenkin selviämme tästä yli. – Selvittiin, ja meistä tuli loppuiän ystävät, vaikka ikäeroakin oli aika reippaasti.

Tällainen parin tunnin ajomatka toi mieleeni  monta ihmistä! Miten paljon ihania jälkiä he kaikki ovat jättäneet minuun? … Niistä ei vaan tule kerrottua elämänkerroissa, vaikka aihetta olisikin… veikkaan, että kun seuraavan kerran ajat Heinolassa Tähtisillalle, sinäkin muistat, että se on se ”Matin silta”, vaikka et ole koskaan koko Mattia tuntenutkaan, mutta minä onnistuin jättämään sinuun tällä jutullani ihan oman jäljen… Vaalitaan näitä jälkiä ja muistoja, juuhan?

Taggar :

Kategorier :

Människor & Samhälle

0

Kommentarer

Inga har kommenterat på denna sida ännu

Skriv kommentar