Tiistaikirje 34 - 20.8.2019 Sadonkorjuun aikaa

tisdag 20 augusti 2019 - 11:50 | 0 Kommentarer

Niin se vaan kesä on lähes loppu taas kerran. Eihän se välttämättä tarkoita, että syksy sukeltaisi esiin heti huomenna, tai edes syyskuun ensimmäisenä päivänä, mutta tietynlaista haikeutta se aina tuo mieleen… muuttolinnut parveilevat ja suunnittelevat selvästi jo paluumatkaa, koululaiset ovat jo aloittaneet uuden lukukauden ja suuri osa työtä tekevistä on lomansa, tai ainakin suurimman osan siitä, pitänyt. Illat ovat jo tummenneet ja päivä lyhenee vauhdilla. Käyn mielessäni läpi asioita, joita on tehtävä vielä ennen talven tuloa… tontin toisessa reunassa on muutama marjapensas ja hedelmäpuu. Neljä vuotta sitten ostamani luumupuu tekee tänä syksynä ensimmäiset luumunsa ja uusi omenapuukin näyttää tuottavan jo aika isojakin omenoita. Jänisten kaluama vanha omenapuukin puskee omenaa niin, että oksat notkuvat. – Yrittääköhän viimeisillä voimillaan niitä tehdä? Jos vaikka ei enää selviäkään seuraavasta talvesta.. Marjoja en tänä vuonna kerää, entisiäkin on pakastimessa vielä käyttämättä. Linnut käyttäkööt ne nyt. Istutin keväällä muutaman perunan viljelylaatikkoon, ne ovat jo käyttökelpoisia, mutta annan olla laatikossaan vielä, pääsevät varmasti pataan vielä syksyn aikana. - On muuten mahtava tunne poimia omia perunoita kattilaan… ne maistuvat niin paljon paremmalta, kuin mitkään kaupasta ostetut. Pitäisiköhän varautua ensi kesänä tupla määrään perunoita?

Marjavuosi on ilmeisesti vaihdellut paljon eri puolilla maata. Siellä, missä yleensä on ollut paljon mustikkaa, ei ilmeisesti nyt tule juuri mitään. Mansikkakausi oli myös jotenkin lyhyt. – Vai tuntuuko se vaan siltä? Tavallisesti ehdin syödä litrakaupalla mansikoita, ennen kuin ostan pakasteeseen mansikat. Tänä kesänä ostin pakastemansikat todella aikaisin ja mansikoiden syönti rajoittui nyt ihan muutamaan litraan. – Saattoi tähän mansikoiden pieneen kulutukseen olla toinenkin syy… vietettiin juhannuspäivää meillä yhden porvoolaisen ystävän kanssa ja tein meille jälkiruuaksi reilun kokoisen mansikkakakun, mutta se jäi syömättä, kun vieras toi tuliaisiksi omasta isosta mansikkakakustaan puolikkaan, joka piti kolmeen pekkaan sen yhden päivän aikana tuhota. Niin, ja se omatekoinen kakku jäi sitten meille kahdelle hengelle syötäväksi, eikä saatu apua siihen mistään. Kaikki olivat lomilla, mökeillä, matkoilla tai jossain, niin kuin Suomessa on tapana aina Juhannuksen jälkeen… ja voit vain kuvitella, miten vaikeaa oli lopun kakun syöminen! Ja pakkaseen ei mahtunut mitään, kun oli ne mansikatkin sinne jo hankittu. Taisin syödä itseni ulos täytekakusta silloin… tippaakaan ei ole tehnyt mieleni sitä laatua koko kesänä!

Olemme ystäväpariskunnalta saaneet monena vuotena heidän keräämiään metsämarjoja… mustikoita, puolukoita ja vadelmiakin. Viime vuosina on melkein hävettänyt ottaa niitä vastaan, kun he ovat meitä reilusti vanhempia ja itselle on ollut jo monta vuotta ihan mahdoton ajatus lähteä metsään ranuamaan yhdenkään mustikan tai puolukan perässä. No, aika tekee tehtävänsä meidän kaikkien kohdalla, toisilla aikaisemmin kuin toisilla, mutta jos elämää riittää, niin jossain vaiheessa kuitenkin on annettava periksi. Pari vuotta on nyt mennyt niin, että hekään eivät enää ole jaksaneet marjastaa yli oman tarpeen ja nyt, kun ovat muuttaneet kerrostaloon asumaan, ei enää ole omena satoakaan hillottavana. Niinpä tunsin todella aitoa iloa, kun  tuli puheeksi heidän kansaan, että meille tulee omenoita enemmän, kuin tarvitsemme ja kerrankin voin antaa heille jotain, mistä tiedän heidän iloitsevan!

Vaikka elämä tuo tullessaan tasaisesti kaikenlaista ikävää ja murhetta, niin on siinä kuitenkin paljon iloakin! Ja usein ilon takana ovat ystävät. Sunnuntaina esimerkiksi sain rapakon takaiselta ystävältä niin hassun ja hauskan messenger-viestin, että en voinut pidätellä nauruani, vaan se pulppusi ilmoille kuin helisevä puro. Ei siinä muuten olisi mitään ihmeellistä ollut, mutta satuin istumaan lähikaupan pihalla autossa, jonka ikkunat olivat auki ja viereiseen ruutuun parkkeeratusta autosta tuli samaan aikaan ulos vanha mies, joka liikkui todella huonosti, ja vaimonsa, joka oli syystä tai toisesta hyvin vihaisen näköinen. – Olisittepa nähneet paljon puhuvat ilmeet ja katseet!  Ja tilanne aiheutti sen, etten senkään vertaa pystynyt nauruani  hillitsemään… sain varmaan vielä kylähullun maineen… mummu istuu autossa ja nauraa ääneen…vaikka toisaalta, minähän vain poimin ystävyyden hedelmiä, iloa. Eihän siinä ole mitään pahaa!

No, elämässä sattuu ja tapahtuu. Mutta ilo kannattaa ottaa irti aina kun sitä on tarjolla! Suosittelen sinullekin!

Kommentarer

Inga har kommenterat på denna sida ännu

Skriv kommentar