Tiistaikirje 44, 29.10.2019 Ammatillinen käytöskin unohtunut?

tisdag 29 oktober 2019 - 11:50 | 0 Kommentarer

Nykyisin kuulee jatkuvasti valitusta siitä, että ihmisten käyttäytyminen on ala-arvoista. Somessa esiintyvä ilkeä ilmaisutapa on siirtynyt muuhunkin puheeseen ja vähät välitetään siitä, pahoittaako joku mielensä toisen huomautuksista vai ei. Meistä on tullut itsekkäitä pölvästejä. Se, että tällainen käyttäytyminen on siirtynyt myös perinteisesti tiukan kurin ammatteihin ja työhön, on todella ikävää.

Ystävättäreni oli äskettäin kaihileikkauksessa, jonotettuaan sitä kuukausikaupalla ja menetettyään tänä aikana näkönsä lähes kokonaan niin, ettei enää vastuuntuntoisena ihmisenä uskaltanut auton rattiin mennä. Lukemisen, televisionkatselun ja kaupassakäynnin tultua mahdottomaksi, pinna alkoi tietysti olla jo koetuksella, etenkin, kun yksin asuu, eikä apuja ole noin vaan saatavissa.

Lopulta, kun leikkauspäivä koitti ja hän makasi lakanoihin peiteltynä, vain silmät näkyvissä operaatiossa, hän ensin hämmentyi ja sitten suuttui: operaatioon osallistuva henkilökunta keskusteli keskenään niitä näitä vapaa-ajan riennoistaan, etelänmatkoistaan ja kylpylälomistaan, kiinnittämättä minkään vertaa huomiota potilaaseen, joka siinä heidän käsittelyssään oli. Kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, miltä hänestä tuntui ja lopulta tietenkin hänestä alkoi tuntua siltä, että olikohan tuo porukka edes mitenkään päteviä työssään ja puuhailussaan… tilannetta pahensi se, että ystävätär on itse tehnyt elämäntyönsä sairaalassa ja hänen työuransa aikana potilas on aina ollut hoidon keskiössä, ei mikään omien asioiden sivussa käsittelyssä oleva esine. – Napakkana ihmisenä hän sitten huomautti asiasta kirurgille ja koko operaatioon osallistuvalle väelle ja pyysi heitä keskittymään hänen operaatioonsa ja jättämään vapaa-ajanviettokertoilunsa vapaa-aikaansa, koska häntä ei kiinnosta heidän yksityiselämänsä vaan se, että he keskittyvät työhönsä ja tekevät sen ammattitaitoisesti ja asiallisesti.

Ja mitä tapahtui? Kirurgi alkoi selitellä, että kyllä tässä huoneessa kaikki ovat ammattilaisia ja kyllä rouvan silmiä hoidetaan  parhaalla mahdollisella tavalla, eikä rouvan pidä olla huolissaan… Keskustelimme ystävättären kanssa asiasta sitten hänen kotiin päästyään ja hän naureskeli, että kyllähän hän tietysti teki itsestään tällä huomautuksella ikävän potilaan, mutta eiväthän ne ihmiset häntä tarvitse toivon mukaan enää uudestaan sietää ja häntä ei paljoa kiinnosta, mitä he hänestä ajattelevat. Sitten keskustelu siirtyi sairaalamaailman käytöntöihin ja kaikenlaiseen, mitä me kumpikin olimme siitä kokeneet. 

Ihan yleinen keskustelunaihehan on ollut, niin kauan kuin minä muistan, että leikkaussalissa tiimin keskustelu voi olla todella hurjaa herjanheittoa alkaen potilaan vartalon tms. arvostelusta ja päätyen  täysin privaatteihin juttuihin. Sitä on puolusteltu sillä, että potilas on nukutuksessa, eikä kuule mitä herjaa siellä heitellään ja että raskas työ pitää jollain tasapainottaa, että jaksaa. Mutta aikaisemmin tämän porukan huulenheitto on ollut tiukasti rajattu siihen, että potilas todella on nukutettuna ja kun ei enää ole, käytös on aina pitänyt olla potilasta kunnioittavaa ja hänen pitämistään tapahtumien keskiössä.

Omassa muistissani on säilynyt yhdeltä sairaalareissulta tilanne, jota aikanaan naurettiin maha kippurassa:  Olin sappileikkauksessa 6 hengen huoneessa yliopistollisessa sairaalassa.  Samassa huoneessa  oli potilaana savolaismummo, joka oli oikeaa ilopilleri ja löysi huumorin aina, kun siihen oli pienikin mahdollisuus. Hän oli ollut leikkauksessa suolisolmun takia. Rouva oli lyhyen läntä, lihava naisihminen, jolla oli näyttävä, iso vatsa. Häneltä poistettiin sitten toimenpidehuoneessa joitain tikkejä, jonka jälkeen hänet kotiutettaisiin seuraavana päivänä. Hän palasi osastolle ja huoneeseensa toimenpiteen jälkeen , eikä voinut hillitä nauruaan… Toimenpidehuoneen ovelle oli tullut osaston lääkäri, dosentti  xx, joka oli täysin spontaanisti möläyttänyt tikkejä poistaneelle hoitajalle: ” Voi mikä maha!” . Sairaanhoitaja punastui ja tuijotti plintillä makaavaa rouvaa, joka totesi, että niinhän se on, mutta tämän kanssa on jotennii  opittu elämään… Tässä vaiheessa dosentti tajusi, ettei ollutkaan leikkaussalissa ja rouva oli tajuissaan. Dosentti poistui  anteeksipyyntöä soperrellen paikalta tulipunaisena.

Kerrottuaan tapahtuneen meille, huonetovereille, rouva totesi , että tulisi kyllä vielä kostamaan asian tälle dosentille. –Ihmettelimme, että mitenkähän se tapahtuu. No, se tapahtui  seuraavana aamuna, kun dosentti tuli kierrolle ja oli rouvan kotiuttamisen aika. Dosentti astui ovesta sisään, meni rouvan vuoteen viereen ja kysyi:

 ” Mitenkäs täällä voidaan?”

” Kiitos muuten kyllä ihan hyvin, mutta ilmoo kertyy mahhaan niin hirveästi, ettei oikein tiijä, miten sitä olis, maha on ihan pinkeenä”

” Se on leikkauksen jälkeen ihan normaalia. Se pitää vaan päästellä ulos”

” Eihän sitä kehtoo piereskellä näin isossa porukassa!”

” Se on vaan kehdattava! Se on ihan luonnollinen asia ja  pidätteleminen on vaarallista!”

” No voisiko  Dosentti  näyttää mallia, jos minä sitten perässä ?…”

Tässä vaiheessa kukaan huoneessa olijoista ei pystynyt enää pitämään naamaansa peruslukemilla ja dosentti hävisi ovesta punaisena ja ympärilleen vilkuilematta”

Eli onhan sitä toki ennenkin sattunut ja tapahtunut ....

 

Kommentarer

Inga har kommenterat på denna sida ännu

Skriv kommentar