Tiistaikirje no 1

fredag 28 september 2018 - 15:48 | 1 Kommentarer

Hei kaikki !

Kirjoitan teille nyt ensimmäistä kertaa, mutta toivon, että meistä tulee vähitellen tuttuja ja joidenkin kanssa jopa ystäviä.

Olen kirjoitellut kirjeitä ja kortteja siitä saakka, kun kynä on pysynyt kädessä. Edelleenkin kirjoittaisin mieluiten kynällä ja paperille, mutta tekniikka vyöryy eteenpäin ja on ollut pakko opetella viestimään sähköisillä välineillä. Vielä kymmenen vuotta sitten minulla oli hyvä ystävä, Bestis, jonka kanssa kirjoittelimme oikeita kirjeitä viikottain, parhaimpina jopa pari kertaa viikossa. Tätä kirjeenvaihtoa  jatkui viisikymmentä vuotta! Kun hän kymmenen vuotta sitten vaihtoi hiippakuntaa, miehensä toi minulle matkalaukullisen vanhoja kirjeitäni... riittää siinä lukemista ja muistelemista!

Näistä sähköisistä kirjeistä ei välttämättä jää mitään jälkeä vaan se katoavat meidän mukanamme. -  Onneksi en ole historiantutkija. Voisi olla turhauttavaa yrittää etsiä bittiavaruuteen hukkuneita tietoja. Ja sekin on tietysti ikävää, että vanhempi ikäluokka, ei ainakaan kaikki, ole pysyneet näillä digirattailla niin hyvin, että toimiminen tässä maailmassa olisi vaivatonta. Silloin voi elämästä jäädä puuttumaan jotain tärkeääkin.

Esittelyssä kerroin, että olen nuori sipoolainen. Muutimme tänne Helsingistä, kun totesimme muutaman rivitalovuoden jälkeen, ettei omakotiasuja muuksi muutu. Oltiin aiemmin asuttu omakotitalossa 23vuotta.Rivitalossa huomattiin, että oltiin ainoita, jotka jotain talon eteen tekivät ja kun ei nyt kuitenkaan oltu ajateltu eläkepäiviämme talkkarina ja isännöitsijänä viettää, niin päätimme palata omakotitaloon. Kun Helsingistä ei löytynyt sopivaa, laajennettiin vähän etsintäaluetta ja sitten Talmassa tärppäsi: hyvä talo, kunnon tontti jne. Rehellisesti sanottuna hiukan oli perhosia mahanpohjassa kun kaupat oli tehty. Paljasjalkaiselle stadilaiselle ei ole ihan yksinkertaista ruveta sipoolaiseksi! Sipoohan on kehä kolmosen väärällä puolella ja eikö siellä ole susiakin? Sibbo Vargarna, tuli heti mieleen…

Kun mahdottomalta tuntuvasta pimeydestä selvittiin kevääseen, alkoi Talma esitellä parhaita puoliaan. Pää oli täynnä kaikenlaisia suunnitelmia niin pihan kuin talonkin kanssa ja asuminen täällä alkoi tuntua aina vaan mukavammalta.

Meillä oli pihassa kaksi tarkastuskaivoa, joiden kannet ja osin runkokin olivat selvästi koholla pihatasosta. Olimme todenneet ne vaarallisiksi sekä autolle että ihmisille… jos ei katsonut jalkoihinsa, tapaturman vaara oli koko ajan läsnä. Olin jo ruvennut suunnittelemaan, miten ne peitettäisi niin, että niihin ei vahingossa törmäisi. Sitten yhtenä päivänä mieheni, joka on lähes kuuro, oli laittamassa takapihan puihin muutamaa lintupönttöä, kun minä päätin kipaista viemään roskat. Roska-astia oli talon yhden nurkan takana ja ne tarkistuskaivojen kannet jäivät mukavasti siihen kulkureitin viereen. Piha oli sorapiha ja kuinka ollakaan, tossuni alle  jäi jostain joku tai ehkä useampikin pyörivä kivi, ja tasapainoni horjahti. Yritin korjata sitä toisella jalalla, mutta tossun kärki osui kaivonkanteen  ja niin  tein komeassa kaaressa mahalaskun niiden kahden rautaisen kannen päälle. Siinä sitten mietin, miten tällainen xxl-kokoinen daami  siitä ylös nousee… polvet eivät kestäneet hiekkaa mitenkään… eli polvilleni en voinut nousta. Mistään ei saanut mitään tukea, että olisi voinut jotenkin vetää itsensä ylös… sain sitten jotenkin kieriteltyä itseni istuma-asentoon ja istuin siis keskellä pihaa haaraistunnassa ja mietin, miten saisin mieheni havahtumaan, että tarvitsisin vetoapua.

Olin joskus nuorena tyttönä opetellut viheltämään niin, että pistin sormet suuhun ja sitten kova puhallus. Sitä olin joskus ennenkin käyttänyt, kun piti saada mies reagoimaan.. eli, sormet suuhun ja kova vihellys! – Ei mitään reaktioita. Uusi yritys. Sen seurauksena tien toisella puolella aitauksessa olevat ponit ryntäsivät kaikki aidan viereen, joku niistä intoutui vielä hävyttömästi hirnumaan! Siinä vaiheessa en enää voinut kuin nauraa ääneen… ponit hirnuvat aidan takana ja mamma nauraa vedet silmissä haaraistunnassa keskellä pihaa… tunsin todella olevani tukevasti maalla ja maassa!

Kun pöntöt oli laitettu puuhun, mies tuli pihalle ja katsoi hölmistyneenä minua: ”Mitä ihmettä sä siellä teet?”… No, sain vetoavuksi kaksi kättä ja pääsin nousemaan tolpilleni. Siitä alkoi kaivonkansien piilottamisprojekti, joka valmistuikin suhteellisen nopeasti. Nyt ei kukaan enää telo itseään kaivon kansiin!

 

Tytto ja unikot

 

Nyt kun on jo muutamia vuosia asuttu Sipoossa, voin käsi sydämellä sanoa, että tunnen olevani täällä KOTONA isoilla kirjaimilla. Yhtään sutta en ole täällä nähnyt. Ilves kylläkin juoksi yhtenä päivänä auton edestä tien yli ja kettukin on käynyt moikkailemassa joskus tuolla takapihalla. Ja komea kettu onkin!

Sitä paitsi, täällä asuvat ihmiset ovat ihan omaa luokkaansa! Väitän, että keskimääräistä ystävällisempiä .  Kunta tiedottaa asioista tehokkaasti ja kokemukset kaikista sen palveluista ovat toistaiseksi olleet positiivisia. Olen kuullut aika usein sanottavan, että on lottovoitto syntyä Suomeen ja pohjoismaihin. Minun mielestäni on todellinen Jackpot asua Sipoossa.

Terkuin

Titta, seniorityttö

 

PS. Ensi tiistaina mietitään, miksi ikäihminen ei syö 

Kommentarer

  • Anneli

    02.10.2018 21:41 (2 månader sen)

    Tervetuloa Sipooseen Seniorityttö. Täällä ystävälliset ponit ja hevoset toivottavat ihmisen tervetulleeksi nauraa hirnumalla. Minäkin tuoreena kuskina pöllähdin ojaan talvella ja heti oli siinäkin hevonen nauramassa ja ylös ojasta vetämässä. Ihania Sipoon vuosia sinulle


Skriv kommentar